Arkinen kohtaaminen tuntemattoman kanssa


"Voi miten kerta kaikkiaan ihanaa oli teidän kanssa jutella!" Liisa-Mummo sanoi nauraen ja halasi sekä minua että miestäni oikein lujaa.

Joskus arjessa voi tapahtua merkittäviä kohtaamisia tuntemattomien kanssa. Kerronpa teille yhdestä sellaisesta, joka tapahtui eilen. Pienen kahvilareissun ja asioiden hoitamisen jälkeen suuntasimme keskustassa ruokakauppaan, sillä lasten orastavasta kiukuttelusta päätellen oli korkea aika saada välipalaa. Tuttuun tapaan haimme paistopisteeltä karjalanpiirakat ja kylmäkaapista juomat, ja suuntasimme ruokakaupan penkeille istumaan. 

Istahdimme vanhan, arviolta ehkä 80+ vuotiaan, rollaattorilla kulkevan rouvan viereen. Hän katsoi heti silmät tuikkien lapsiamme ja hymähti meille. Hetken touhujamme seurattuaan hän alkoi jutella.


Lapset elämän suurin lahja

Hän ihasteli lapsiamme ja puhui siitä, miten lapset ovat isoin lahja, mitä elämässä on. Hän kertoi lapsistaan ja lapsenlapsistaan, siitä miten on elänyt niin vahvasti mukana lastenlastensa elämässä, ja miten se on ollut ihan parasta. Hänen kasvoiltaan paistoi onnellisuus, tunne siitä, että on elänyt hyvin. 

Rouva oli kotoisin sotahistoriallisesti merkittävältä Raatteentien alueelta, ja kuuntelimme korvat höröllä hänen muistelujaan. Hän kuvaili kylää, missä oli hieno yhteishenki, metsää, missä hän, tyttärensä ja lapsenlapsensa ovat penikoina pinkoneet korpikuusten alla. Hän kertoi siitä, miten kesät siellä leikkien ja uiden olivat taianomaisia. Koskaan ei ollut liikaa porukkaa, vaikka heitä oli parhaimmillaan monia kymmeniä. Mummon silmistä paistoi muistojen ilo. Onneksi minulla on nämä muistot, hän totesi. 

Hän kertoi myös sota-ajoista joitain sukunsa tarinoita, jotka olivat liikuttavia, tietysti. "Älä Mummo höpise! Ei tuo voi olla totta!" hän kertoi lastenlastensa nuorina sanoneen mitä uskomattomimpia tarinoitaan kertoessaan. Nuo lapsenlapset ovat nyt jo kolmissakymmenissä.

Elämä on kuin lyhyt uni

Elämä menee niin nopeasti, niin nopeasti! mummo kertoi. Se aika, kun lapset ovat pieniä, se on kuin lyhyt uni. Mihin ne vuodet, ne kaikki vuodet ja vuosikymmenet, ovat menneet? Kuin lyhyt uni, ne ovat yhtäkkiä ohi.

Jossain vaiheessa esittäydyimme. "Voi miten kerta kaikkiaan ihanaa oli teidän kanssa jutella! Liisa-Mummo sanoi nauraen ja halasi sekä minua että miestäni oikein lujaa, ja sanoi monta kertaa. Tunne oli molemminpuolinen. 

Nämä kohtaamiset, näissä on kaikki se, mikä elämässä on merkityksellistä. Inhimillinen kohtaaminen tuntemattoman kanssa, jaettu hetki täynnä tunnetta. Usean eri sukupolven hetkellinen yhteentuleminen, ja viisauksien saaminen heiltä, jotka ovat nähneet niin paljon enemmän kuin me, kokeneet taisteluja, joista meillä ei ole aavistustakaan.


Elää keskittyen oleelliseen

Liisasta paistoi rauha ja hyvin eletty elämä. Hän ei ole kotiseuduilleen päässyt pariin vuoteen terveyden vuoksi, mutta muistoja hän makustelee. Kyllä taas toisen elämänviisaudessa levähtäminen teki hyvää, ja vahvisti itsessä sitä tunnetta, että haluan elää keskittyen siihen, mikä elämässä on tärkeintä. 

Lopulta oli aika jatkaa matkaa. Lapsemme halasivat Liisa-Mummoa, joka toivotteli meille hyvää jatkoa ja siunausta. Lapsemme vilkuttivat koko matkan rullaportaita ylös mennessämme Liisalle ja huusivat: "Moi moi Liisa-mummo, moi moi!" 

Voi miten valloitava tämä kohtaaminen olikaan, ja miten monia vastaavia kohtaamisia on mahdollista kokea, kun vaan avaa silmänsä ja suunsa tuolla maailmassa kulkiessaan. Jokainen voi olla se ihminen, joka antaa toiselle kokemuksen nähdyksi ja kuulluksi tulemisesta. Jokaisella ihmisellä on oma, upea tarina kerrottavana, ja voit että miten paljon kuuntelemisesta saa itselleen. 

-Petra

Ei kommentteja