Suomiko ei ole lapsimyönteinen?

 

Kuluneen vuoden aikana olen lukenut useita juttuja siitä, miten Suomessa ei olla lapsimyönteisiä. Varsin monen kokemus tuntuu olevan, että lapsista ei täällä pidetä ja perheiden halutaan jäävän neljän seinän sisälle. Onko näin? Minulla on kuluneen kolmen ja puolen vuoden aikana ollut melko erilainen kokemus. 

Vauva on silta kahden ihmisen välillä

Olen ollut aina melko menevä äiti. Esikoisen kanssa tuli käytyä päivittäin vaunulenkeillä aina keskustassa asti, pörrättiin ympäri Turkua julkisilla (joihin pääsemme ilmaiseksi!), kävimme vauvaharrastuksissa ja kahvilla tai lounaalla ystävien kanssa. 

Asia, josta iloitsin alusta lähtien oli se, että yhtäkkiä minulla olikin aivan uudenlainen yhteys ihmisiin. En ole koskaan ennen jutellut niin paljon tuntemattomien kanssa kuin kuluneiden vuosien aikana. 

Se, että minulla on vauva tai pieni lapsi mukanani on kuin silta toiseen ihmiseen; keskustelun avaaja. Kohtaamiset voivat olla pienimmillään katse ja hymy, mutta usein minulle tullaan juttelemaan. Niin vanhemmat miehet kuin naiset, mummot ja papat hymyilevät, heittävät juttua, kyselevät lapsistani, kantovälineistäni tai imetyksestä ja kertovat omia tarinoitaan vanhemmuudesta. Muiden äitien kanssa on tullut lukemattomia kertoja juteltua ja tutustuttua yhteisellä bussimatkalla.




Apua jopa Suomen Turussa

En osaa edes laskea, miten monta kertaa minua on haluttu - Suomen Turussa - auttaa. Pelkästään linja-automatkoilla on usein ihmisiä - miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria - jotka ovat hymyilleet lapsilleni, jutelleet, auttaneet esikoiseni bussiin tai pois, istuneet esikoiseni vieressä ja pitäneet tarvittaessa hänestä kiinni, kysyneet tarvitsenko apua vaunujen kanssa tai antaneet myötätuntoisia ilmeitä, jos jompi kumpi tai molemmat lapset ovat väsähtäneet. 

Minulle on avattu ovia, tarjottimeni on kannettu pöytään tai tarjottu viemään pois puolestani. 

Upeimpia tilanteita ovat ne, kun lasten myötä olen päätynytkin johonkin syvälliseenkin keskusteluun tuntemattoman ihmisen kanssa. Tai jos olen saanut joltain rohkaisua tai jopa kehuja siitä, miten olen lasteni kanssa. Se on tuntunut valtavan merkitykselliseltä. 


Olen minäkin saanut niitä katseita

Arvostelevat katseet, tuhahdukset tai epähuomioiva tai törppö käytös ovat toki minullekin tuttuja. Varsinkin uutena äitinä olin herkkä huomaamaan, jos joku katsoi tavalla, jonka tulkitsin arvostelevaksi. Usein, jos otin puhelimen esiin bussissa koin, että silmät tuijottivat minua arvostelevasti: "Jaahas, siinäpä taas tuollainen äiti, joka laiminlyö lastaan!"

Nyt jo hieman kokeneempana äitinä olen alkanut haastaa omia tulkintojani. Kuinka usein saatamme tulkita väärin toisen ihmisen katseen? Kanssamatkustaja bussissa, jonka naama on peruslukemilla ja katse on sinussa, saattaakin olla vain ajatuksissaan, tai kenties hän muistelee omaa kokemustaan tai ajatteleekin sinusta hyvää?

Tarina vääristä tulkinnoista

Eräs tapaus menneenä kesänä vaikutti minuun suuresti. Kerron sen teille nyt. Lomailimme Kökarissa ja leirintäalueella oli monien muiden ihmisten lisäksi porukka ruotsalaisia eläkeläisiä. Lapsemme, jotka ovat melkoisen äänekkäitä menijöitä, olivat yksi ilta hieman ylikierroksilla, kun teimme ruokaa yhteiskeittiöllä. Saimme varsinkin eräältä porukan mieheltä niin kiukkuisia katseita ja tuhahduksia, että melkein loukkaannuin. Parin päivän aikana tuli itselleni melko selväksi, että ärsytimme heitä suuresti. 

Yhtenä päivänä lähdimme opastetulle retkelle eräälle saarelle, ja ketkäpäs muutkaan sinne olivat samalla veneellä lähdössä, kuin tämä eläkeläisporukka. Hikikarpalot nousivat heti kun huomasin tämän. Aloin kokea painetta siitä, että lapsemme eivät häiritse heitä tällä kahden tunnin venematkalla. 

Molempien lasten piti nukkua päikkärit veneessä, ja nukutimme heidät molemmat kantoreppuihin. Muistan sen tunteen, kun minua stressasi lasten itku, koska uskoin sen häiritsevän muiden venematkaa. Kun lapset vihdoin nukahtivat kantoreppuihin, istuin alas puiselle penkille. Yhtäkkiä eräs rouvista, joka oli mielestäni tuijottanut minua ärtyneesti, toikin peppuni alle viltin ja hymähti. 


Perillä saaressa alkoi rivakka ohjattu vaellus ison retkiporukan kanssa ylös ja alas jyrkkiä kallioita paahtavassa helteessä. Molemmat kannoimme lapsia selässä ja pysyimme kuin pysyimmekin hienosti ryhmän mukana. Lapset eivät liiemmin edes "häirinneet" oppaan puhevuorojen aikana. Huh!

Kelataan eteenpäin muutaman päivän päähän. Lähdimme vaellukselle keskenämme. Kuinka ollakaan, kun pääsimme perille hienoon uimapaikkaan, siellä oli tämä sama eläkeläisporukka kajakkiretkellä uimatauolla. "Voi ei..." ajattelin, "taas me tullaan heitä häiritsemään."

Tervehdittiin heitä ruotsiksi ja saatiin tervehdykset takaisin. Ja pieniä hymyjäkin. Yksi heistä sanoi, että he jatkavat kohta matkaa, että kannattaa tulla uimaan, tässä on jopa luonnon oma pieni amme pienille!

Oh-hoh! ajattelimme. Teimme pienen kiipeilyn isoille kallioille vuoroamme odotellessamme. Sitten menimme uimaan. 

Kun pääsimme illalla takaisin, veneretkellä minulle viltin tarjonnut rouva tuli minua vastaan leirintäalueella ja alkoi jutella ummet ja lammet minulle ruotsiksi. Ja mitä hän sanoi? "Ni är så härliga!" Hän piti pitkän puheen siitä, miten aivan ihanilta vanhemmilta me vaikutamme, että he olivat aivan ihmeissään, miten ihanasti olimme lastemme kanssa venereissulla, miten kauniisti heidän kanssaan kuulemma olimme. Ja wau miten te jaksatte! Täällä te menette ja teette heidän kanssaan päiväkausia. Ai että! Ni är så härliga! Miten hieno perhe olette!

Meinasin pyörtyä. Siis mitä! Mitä?! Sopersin takaisin ruotsiksi mitä osasin ja kiitin tuhannesti hänen sanoistaan. 

Kävelin pikakävelyä teltalle mieheni luo ja räjähdin nauruun. "ET USKO!" sanoin, "ET USKO MITÄ MULLE JUST SANOTTIIN!" Tuntui aivan epätodelliselta. 

Ehkä tulkintamme heistä, heidän ilmeistään, arvostelevista katseistaan ja niiden katseiden takana olevista ajatuksista ei ollutkaan täysin oikea. Okei, he olivat ruotsalaisia ja nyt puhutaan suomalaisten lapsimyönteisyydestä, mutta tuosta viimeistään opin sen, että en minä kertakaikkiaan voi tietää varmalla, mitä joku minusta ajattelee pelkästään hänen katseensa perusteella. 


Ei kannata välittää

Perhepoliittikka kaipaisi toki muutoksia, joten äänestetään ja vaikutetaan. Ja oma lukunsa on sitten nämä keskustelupalstoille ja rappukäytävän ilmoitustaululle kirjoittelevat mielensäpahoittajat. Tai ne, jotka tulevat päin naamaa sanomaan jotain ilkeää ja arvostelevaa. Mutta, ehkä meidän ei kannata niistä välittää tai keskittyä niihin liikaa. 

Sitäpaitsi, poikani onnistui kerran hauskalla tavalla handlaamaan erään kiukkuisen mummon, joka huusi hänelle kaupassa, että "Ole hiljaa!" kahdesti. Poikaani lähinnä huvitti, että miksi mummo hänelle huutaa. Minä yritin äitimäisesti todeta, että hyshys, ei mekasteta nyt, mummoa häiritsee. Lähtiessämme poika halusi mennä takaisin sen mummon luo. Vähän matkan päästä hän täysin vilpittömästi ja iloisesti huusi "Mummooooo, mummooo! Hei hei!" ja vilkutti. Mummon kasvot vääntyivät väkisin hymyyn ja hän naurahti. 

Joskus paras tapa vastata ärtyneisyyteen on iloinen hymy. 


Onko Suomi lapsivihaajien luvattu maa? Mitä mieltä sinä olet?

-Petra

LUE MYÖS AIEMPI TEKSTINI:

2 kommenttia

  1. Hirmukiva kirjoitus ja hyvästä aiheesta. Olen tätä samaa aihetta miettinyt viime aikoina. Viimeksi eilen asiaa sivuttiin perhevalmennuksessa (odotan esikoistani).
    Voin niin kuvitella itseni analysoimassa ihmisten ilmeitä ja olemuksia, kun kuljen tulevaisuudessa lapseni kanssa. Toivottavasti muistan silloin tämän kirjoituksen enkä vedä liian hätäisiä johtopäätöksiä. Ja toisaalta jos joku oikeasti häiriintyy esim. bussissa lapsen kitinästä, niin whatever. Kyllä muakin on ärsyttönyt joskus työpäivän päätteeksi, kun bussissa on kiljuva lapsi. Mutta toisaalta tunnen empatiaa lasta ja vanhempaa kohtaan. Ja yhtä lailla siellä bussissa saattaa ärsyttää esim. todella kovaa puhuva vierustoveri tai puhelimeen puhuva kuski. Onneksi suurin osa ihmisistä mielestäni on lähtökohtaisesti mukavia ja ymmärtäväisiä, vaikkei se välttis aina päälle päin näy :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maarit! Miten mulla onkin mennyt tämä kommentti ohi!

      Onnea esikoisesta! Milloin teillä on LA? <3

      Jep! Niin herkästi tulee vedettyä johtopäätöksiä, varsinkin jos on vielä jokin tilanne päällä lapsen kanssa. Ja just toi: Entä sitten jos jotakuta ärsyttää? Kaikki me ollaan joskus lapsia oltu! :D

      Poista