#mainiomarraskuu -haaste on täällä taas!

#mainiomarraskuu -haaste on täällä taas!

mainio marraskuu -haasteen tavoitteena on parantaa kokonaisvaltaista hyvinvointia


Taas on se aika vuodesta, kun alan haaveilla karhun elämästä. Siitä, että saisin vain kaivautua ihanaan, pimeään ja kotoisaan pesääni karvaturkkini ympäröimänä ja nukahtaa talviunille vatsa suloisen täynnä. Mutta jälleen kerran talviunet jäävät vain haaveeksi, valitettavasti. 

Viime vuonna lanseerasin #mainiomarraskuu -haasten, jonka tavoitteena oli panostaa marraskuun ajan hyvinvointiin ja jaksamiseen. Täytyy sanoa, että homma kyllä toimi, ja vaikka projektin aikaista vireystilaa ei voi verrata siihen, miten energinen olen kesällä, huomasin kuitenkin olevani huomattavasti paremmassa mielentilassa kuin yleensä. Minulla kun valitettavasti pimeys todella vaikuttaa vireystilaan ja mielialaan, kuten aika monella muullakin. 

Ensimmäisen #mainiomarraskuu -haasteeni aikana minulla oli kymmenen tapaa panostaa päivittäiseen hyvinvointiin, jotka pyrin tekemään päivittäin. Projektin jälkeen huomasin kuitenkin, että varsinkin kuusi juttua nousivat yli muiden, ja nämä asiat tulevat olemaan fokuksessa tulevan kuukauden aikana. Yhden jutun olen päättänyt myös lisätä haasteeseen!


*Kengät Pomar Pinja Gore-Tex (nämä)
Takki: Didrikson Thelma Parka (tämä)

Mainio marraskuu -haaste

7 päivittäistä tapaa panostaa kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin

1. Raitis ilma

Reippailu raikkaassa ilmassa tekee ihmeitä kropalle ja mielelle. Pyrin nyt säästä ja fiiliksestä huolimatta ulkoilemaan päivittäin, varsinkin panostamalla hyötyliikuntaan ja kävelemään aina kun voin ja ehdin. 

2. Lihaskunto

En tiedä teistä, mutta minun tekisi tähän vuodenaikaan mieli vetää pullaa kaksin käsin ja maata sohvalla kuin lahna. Huomasin viime vuonna kuitenkin sen, että lyhyt puolenkin tunnin lihaskuntojumppa kotona tehtynä teki olosta ryhdikkäämmän ja hieman reippaamman. 


3. Riittävä veden juonti

Kahvia, kahvia ja vielä kuppi kahvia. Kuulostaako tutulta? Vedenjuonti unohtaa etenkin tähän aikaan vuodesta niin helpolla, joten nyt varmistan, että vesipullo kulkee mukana joka päivä. Riittävä juominen auttaa myös taltuttamaan jatkuvaa makeanhimoa. 

4. Kirkasvalohoito

Olen käyttänyt kirkasvalolamppua jo yli 10 vuotta talviaikaan, ja minulle vaikutus on ihan selkeä. Siitä on hyötyä varsinkin niille, jotka kärsii kaamosväsymyksestä tai jopa kaamosmasennuksesta. Suosittelen lämpimästi! Varokaa övereitä kuitenkin, sekin on nimittäin mahdollista.

5. Lisäravinteet

Olen surkea ottamaan lisäravinteita, vaikka minun pitäisi kyllä muistaa popsia ainakin se yksi pilleri, sillä imetän edelleen. Viime vuonna muistin marraskuussa JOKA PÄIVÄ lisäravinteet, tavoitteena se oli siis erittäin toimiva. Samaan tähdätään nyt!

6. Uni

Riittävän pitkät yöunet vaikuttavat luonnollisesti jaksamiseen, mutta olen lähiaikoina mennyt aivan liian myöhään nukkumaan, välillä vasta puolenyön jälkeen. Nyt aion yrittää parhaani malttaa mennä aikaisin sänkyyn ja nukkumaan!


7. Hyvään oloon panostaminen

Kaikenlainen hyvään oloon panostaminen tulee olemaan kuukauden aikana keskiössä. Viime vuoden listaltani löytyi mm. lukeminen, hyvän musiikin kuunteleminen, hyggeily, herkuttelu, kauneudenhoito ja sosiaaliset suhteet. Näitä kaikkia aion tänäkin vuonna vaalia ja tavoitella hyvää oloa.


Onko siellä ruudun toisella puolella muita, joista väsymys meinaa saada otteen tähän aikaan vuodesta? Oliko joku viime vuonna #mainiomarraskuu -haasteessa mukana? Lähdetkö tänä vuonna messiin? Olisi tosi kiva saada vertaistukea ja kuulla teidän kokemuksianne!

-Petra

VIIME VUODEN MAINIO MARRASKUU - POSTAUS TÄÄLLÄ.
MAINIO MARRASKUU - MITEN ONNISTUIN? -POSTAUS TÄÄLLÄ.

Suomiko ei ole lapsimyönteinen?

Suomiko ei ole lapsimyönteinen?

 

Kuluneen vuoden aikana olen lukenut useita juttuja siitä, miten Suomessa ei olla lapsimyönteisiä. Varsin monen kokemus tuntuu olevan, että lapsista ei täällä pidetä ja perheiden halutaan jäävän neljän seinän sisälle. Onko näin? Minulla on kuluneen kolmen ja puolen vuoden aikana ollut melko erilainen kokemus. 

Vauva on silta kahden ihmisen välillä

Olen ollut aina melko menevä äiti. Esikoisen kanssa tuli käytyä päivittäin vaunulenkeillä aina keskustassa asti, pörrättiin ympäri Turkua julkisilla (joihin pääsemme ilmaiseksi!), kävimme vauvaharrastuksissa ja kahvilla tai lounaalla ystävien kanssa. 

Asia, josta iloitsin alusta lähtien oli se, että yhtäkkiä minulla olikin aivan uudenlainen yhteys ihmisiin. En ole koskaan ennen jutellut niin paljon tuntemattomien kanssa kuin kuluneiden vuosien aikana. 

Se, että minulla on vauva tai pieni lapsi mukanani on kuin silta toiseen ihmiseen; keskustelun avaaja. Kohtaamiset voivat olla pienimmillään katse ja hymy, mutta usein minulle tullaan juttelemaan. Niin vanhemmat miehet kuin naiset, mummot ja papat hymyilevät, heittävät juttua, kyselevät lapsistani, kantovälineistäni tai imetyksestä ja kertovat omia tarinoitaan vanhemmuudesta. Muiden äitien kanssa on tullut lukemattomia kertoja juteltua ja tutustuttua yhteisellä bussimatkalla.




Apua jopa Suomen Turussa

En osaa edes laskea, miten monta kertaa minua on haluttu - Suomen Turussa - auttaa. Pelkästään linja-automatkoilla on usein ihmisiä - miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria - jotka ovat hymyilleet lapsilleni, jutelleet, auttaneet esikoiseni bussiin tai pois, istuneet esikoiseni vieressä ja pitäneet tarvittaessa hänestä kiinni, kysyneet tarvitsenko apua vaunujen kanssa tai antaneet myötätuntoisia ilmeitä, jos jompi kumpi tai molemmat lapset ovat väsähtäneet. 

Minulle on avattu ovia, tarjottimeni on kannettu pöytään tai tarjottu viemään pois puolestani. 

Upeimpia tilanteita ovat ne, kun lasten myötä olen päätynytkin johonkin syvälliseenkin keskusteluun tuntemattoman ihmisen kanssa. Tai jos olen saanut joltain rohkaisua tai jopa kehuja siitä, miten olen lasteni kanssa. Se on tuntunut valtavan merkitykselliseltä. 


Olen minäkin saanut niitä katseita

Arvostelevat katseet, tuhahdukset tai epähuomioiva tai törppö käytös ovat toki minullekin tuttuja. Varsinkin uutena äitinä olin herkkä huomaamaan, jos joku katsoi tavalla, jonka tulkitsin arvostelevaksi. Usein, jos otin puhelimen esiin bussissa koin, että silmät tuijottivat minua arvostelevasti: "Jaahas, siinäpä taas tuollainen äiti, joka laiminlyö lastaan!"

Nyt jo hieman kokeneempana äitinä olen alkanut haastaa omia tulkintojani. Kuinka usein saatamme tulkita väärin toisen ihmisen katseen? Kanssamatkustaja bussissa, jonka naama on peruslukemilla ja katse on sinussa, saattaakin olla vain ajatuksissaan, tai kenties hän muistelee omaa kokemustaan tai ajatteleekin sinusta hyvää?

Tarina vääristä tulkinnoista

Eräs tapaus menneenä kesänä vaikutti minuun suuresti. Kerron sen teille nyt. Lomailimme Kökarissa ja leirintäalueella oli monien muiden ihmisten lisäksi porukka ruotsalaisia eläkeläisiä. Lapsemme, jotka ovat melkoisen äänekkäitä menijöitä, olivat yksi ilta hieman ylikierroksilla, kun teimme ruokaa yhteiskeittiöllä. Saimme varsinkin eräältä porukan mieheltä niin kiukkuisia katseita ja tuhahduksia, että melkein loukkaannuin. Parin päivän aikana tuli itselleni melko selväksi, että ärsytimme heitä suuresti. 

Yhtenä päivänä lähdimme opastetulle retkelle eräälle saarelle, ja ketkäpäs muutkaan sinne olivat samalla veneellä lähdössä, kuin tämä eläkeläisporukka. Hikikarpalot nousivat heti kun huomasin tämän. Aloin kokea painetta siitä, että lapsemme eivät häiritse heitä tällä kahden tunnin venematkalla. 

Molempien lasten piti nukkua päikkärit veneessä, ja nukutimme heidät molemmat kantoreppuihin. Muistan sen tunteen, kun minua stressasi lasten itku, koska uskoin sen häiritsevän muiden venematkaa. Kun lapset vihdoin nukahtivat kantoreppuihin, istuin alas puiselle penkille. Yhtäkkiä eräs rouvista, joka oli mielestäni tuijottanut minua ärtyneesti, toikin peppuni alle viltin ja hymähti. 


Perillä saaressa alkoi rivakka ohjattu vaellus ison retkiporukan kanssa ylös ja alas jyrkkiä kallioita paahtavassa helteessä. Molemmat kannoimme lapsia selässä ja pysyimme kuin pysyimmekin hienosti ryhmän mukana. Lapset eivät liiemmin edes "häirinneet" oppaan puhevuorojen aikana. Huh!

Kelataan eteenpäin muutaman päivän päähän. Lähdimme vaellukselle keskenämme. Kuinka ollakaan, kun pääsimme perille hienoon uimapaikkaan, siellä oli tämä sama eläkeläisporukka kajakkiretkellä uimatauolla. "Voi ei..." ajattelin, "taas me tullaan heitä häiritsemään."

Tervehdittiin heitä ruotsiksi ja saatiin tervehdykset takaisin. Ja pieniä hymyjäkin. Yksi heistä sanoi, että he jatkavat kohta matkaa, että kannattaa tulla uimaan, tässä on jopa luonnon oma pieni amme pienille!

Oh-hoh! ajattelimme. Teimme pienen kiipeilyn isoille kallioille vuoroamme odotellessamme. Sitten menimme uimaan. 

Kun pääsimme illalla takaisin, veneretkellä minulle viltin tarjonnut rouva tuli minua vastaan leirintäalueella ja alkoi jutella ummet ja lammet minulle ruotsiksi. Ja mitä hän sanoi? "Ni är så härliga!" Hän piti pitkän puheen siitä, miten aivan ihanilta vanhemmilta me vaikutamme, että he olivat aivan ihmeissään, miten ihanasti olimme lastemme kanssa venereissulla, miten kauniisti heidän kanssaan kuulemma olimme. Ja wau miten te jaksatte! Täällä te menette ja teette heidän kanssaan päiväkausia. Ai että! Ni är så härliga! Miten hieno perhe olette!

Meinasin pyörtyä. Siis mitä! Mitä?! Sopersin takaisin ruotsiksi mitä osasin ja kiitin tuhannesti hänen sanoistaan. 

Kävelin pikakävelyä teltalle mieheni luo ja räjähdin nauruun. "ET USKO!" sanoin, "ET USKO MITÄ MULLE JUST SANOTTIIN!" Tuntui aivan epätodelliselta. 

Ehkä tulkintamme heistä, heidän ilmeistään, arvostelevista katseistaan ja niiden katseiden takana olevista ajatuksista ei ollutkaan täysin oikea. Okei, he olivat ruotsalaisia ja nyt puhutaan suomalaisten lapsimyönteisyydestä, mutta tuosta viimeistään opin sen, että en minä kertakaikkiaan voi tietää varmalla, mitä joku minusta ajattelee pelkästään hänen katseensa perusteella. 


Ei kannata välittää

Perhepoliittikka kaipaisi toki muutoksia, joten äänestetään ja vaikutetaan. Ja oma lukunsa on sitten nämä keskustelupalstoille ja rappukäytävän ilmoitustaululle kirjoittelevat mielensäpahoittajat. Tai ne, jotka tulevat päin naamaa sanomaan jotain ilkeää ja arvostelevaa. Mutta, ehkä meidän ei kannata niistä välittää tai keskittyä niihin liikaa. 

Sitäpaitsi, poikani onnistui kerran hauskalla tavalla handlaamaan erään kiukkuisen mummon, joka huusi hänelle kaupassa, että "Ole hiljaa!" kahdesti. Poikaani lähinnä huvitti, että miksi mummo hänelle huutaa. Minä yritin äitimäisesti todeta, että hyshys, ei mekasteta nyt, mummoa häiritsee. Lähtiessämme poika halusi mennä takaisin sen mummon luo. Vähän matkan päästä hän täysin vilpittömästi ja iloisesti huusi "Mummooooo, mummooo! Hei hei!" ja vilkutti. Mummon kasvot vääntyivät väkisin hymyyn ja hän naurahti. 

Joskus paras tapa vastata ärtyneisyyteen on iloinen hymy. 


Onko Suomi lapsivihaajien luvattu maa? Mitä mieltä sinä olet?

-Petra

LUE MYÖS AIEMPI TEKSTINI:

Syysloma ja tapaturma

Syysloma ja tapaturma
















Viime viikolla saimme viettää muutaman päivän syyslomaa kauniissa saaristomaisemissa. Teki hyvää päästä hetkeksi pois kaupungista luonnon helmaan! Pidin pienen blogi- ja sometauonkin, ja siksi täälläkin oli hiljaista. 

Syksy on kyllä melkeinpä lempi vuodenaikani nykyään, varsinkin tämä upea alkusyksy. Väriloisto on mahtava, auringonvalo niin kaunista, ilma raikasta ja pimeys tunnelmallista. Pääsin syyslomalla vähän kuvailemaan, ja se oli kyllä niin nautinnollista. 

Mökkeily pienten lasten kanssa on hauskaa, joskin ei aina täysin rentouttavaa puuhaa. On se kyllä aina vaivannäön arvoista! Me yritämme myös järjestää molemmille meistä pieniä omia rentoutumisen mahdollisuuksia: mies pääsee kalaan, minä pääsen vähän kuvailemaan tai saan lukea. Tällä kertaa mukana oli Julia Thurenin Kaikki rahasta - kirja, mistä on tulossa tännekin juttua, jahka saan sen luettua. Sen verran voin kuitenkin kertoa, että se on saanut minut nyt jo toimimaan vähän eri tavalla!

Eilen sain kunnon säikähdyksen, kun kuopus putosi päin terävää kulmaa, ja jouduin kutsumaan ambulanssin meille. Onneksi selvisimme säikähdyksellä, ja haava saatiin päivystyksessä nopeasti liimattua kiinni. Siinä kohtaa, kun ambulanssimiehet saapuivat meille, oli tyttö jo rauhoittunut, mutta minä puolestaan purskahdin itkuun. Niin se menee, eikö? Saatiin kyllä sekä ensihoidossa että päivystyksessä niin mukavaa, nopeaa ja ystävällistä palvelua, että olen kyllä kiitollinen. 

Nyt onkin sitten maanantai ja lokakuun viimeinen viikko pyörähtänyt käyntiin! Lokakuu on kyllä kiitänyt niin nopeasti ohi, että tuntuu suorastaan epätodelliselta! Miten aika voi mennä niin nopeasti?

Tämän kuun kruunaa tuleva tyttöjen viikonloppu Helsingissä, mitä ollaan ystävien kanssa odotettu kuin kuuta nousevaa! Olen tällä kertaa kaksi yötä poissa kotoa, mikä ei kyllä jännitä yhtään, kun tiedän, että mies kyllä pärjää. Täytyy vain muistaa pakata rintapumppu mukaan, muuten olo saattaisi olla melko tukala.

Tällaista eloa ja oloa täällä! Mitä sinne kuuluu? 

-Petra

P.S. Instagramin puolella voi seurailla arkista menoa videoiden muodossa tilini Storyssa. Parhaita paloja löytyy tallennettu kohokohtiin. 

Vauvakuume?! Lisää lapsia?! Lapsiluku?!

Vauvakuume?! Lisää lapsia?! Lapsiluku?!


Sieltä se iski taas kuin salama kirkkaalta alkusyksyn taivaalta: vauvakuume. Vasta muutamaa viikkoa aiemmin ollessani väsähtänyt, äärimmilleni venytetty ja akuutin oman tilan ja ajan tarpeessa, huomasin, että mieleeni hiipi yllättävä kysymys: Haluanko sittenkään lisää lapsia? 

Kysymys pyöri mielessäni useimmiten silloin, kun jälleen kiristin hampaitani vaativassa vanhemmuustilanteessa raastavaa riittämättömyyden tunnetta ja tukahdutettua turhautuneisuutta tuntien: "Tähänkö vielä kolmas? Ei todellakaan!"

Yhtä nopeasti kuin se ajatus oli päähäni pälkähtänyt se kuitenkin häipyi vauvakuumeen vallatessa kehoni. Yhtäkkiä silmissäni alkoi vilistä raskausmahoja ja aloin tuntea vahvaa kaipuuta saada olla raskaana, synnyttää (#synnytyskuume) ja saada sitten pieni vauva syliini.

Mitä ihmettä? pohdin itsekseni. Vasta kun asiasta puhuessani joku kasuaalisti tokaisi, että "Aa, eikö sun tyttö hetki sitten täyttänyt vuoden? Kuuluu asiaan!" tajusin, että niinpä tietysti. Kuopukseni oli täyttänyt vuoden, eikä perheessämme ollut enää vauvaa. 


Ei vauvaa sylissä eikä mahassa

Vuoden vanha taapero on toki vielä pieni, mutta hän kasvaa, kehittyy ja irtaantuu minusta valtavalla vauhdilla. Imetän yhä, mutta takaraivossani jyskyttää ymmärrys siitä, että sekään ei jatku ikuisesti. Tieto herättää minussa enemmän haikeutta kuin helpotusta.

Kohta olen uuden äärellä: Meillä ei ole vauvaa, en ole raskaana, enkä yritä tulla raskaaksi. Kuka sitten tarvitsee minua yhtä paljon? Kuka sitten olen, kun en kehollani kasvata elämää, joko sisälläni tai ulkopuolellani imettämällä? Pääsenkö vielä joskus kokemaan synnytyksen ihmeen tai ensi-imetyksen?

En ole yksin näiden tunteideni kanssa. Kyselin teiltä Instagramin puolella, kuinka monelle on iskenyt vauvakuume vauvavuoden loputtua ja kuinka moni samaistuu tunteeseen synnytyskuumeesta, ja moni yhtyi tuntemuksiini. Jollain tavalla tieto siitä, etten ole ainoa, helpottaa pahinta kuumeilua; tämä vahva, sisältäni kumpuava biologinen tarve lisääntyä on ihan tavallista, kenties hormonaalista ja luultavimmin myös laantuvaa sorttia. 


Lisää lapsia

Esikoisen jälkeen seuraava vauva oli tervetullut meille milloin vain, ja vihdoin odotuksemme täyttyivät, kun tulin raskaaksi esikoisen ollessa vajaa 1.5 -vuotias. Silloin tuntui siltä, että olimme odottaneet kauan, mutta nyt tuntuisi hurjalta olla siunatussa tilassa jo muutaman kuukauden päästä tästä hetkestä. 

Kaipaan tilaa ja aikaa, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kaksi raskautta peräkanaa ja imetystä miltei putkeen jo 3.5 vuotta tuntuu kropassa. Haluan hetken hengähtää. Ja nukkua.


Lapsiluku

Koen kuitenkin hyvin vahvasti, että haluan saada vielä ainakin yhden pikkuisen tyypin perheeseemme, jos se vain meille suodaan. Ennen kuopuksen syntymää meillä oli mieheni kanssa vähän erimielisyyttä tästä aiheesta, mutta samantien tytön syntymän jälkeen puolisonikin koki, että tämä ei ollut viimeinen. 

Usein kuulee kysyttävän, kuinka monta lasta kukin haluaa. Vasta kun lastensaanti tuli ajankohtaiseksi omassa elämässäni ymmärsin, että tuo on tavallaan tökerö kysymys. Ikään kuin saisimme vain itse päättää sellaisesta asiasta. Toivoa toki saa.

Olen myös huomannut, että se on itseasiassa äärimmäisen vaikea kysymys. Etukäteen voi olla hyvin selkeä ajatus siitä, minkä kokoisen perheen haluaa, mutta entä jos myöhemmin ei olekaan asiasta varma? Jos järki sanoo yhtä ja tunteet toista? Miten päättää, että tämä oli nyt tässä? Ja entä jos sitä tunnetta ei koskaan tulekaan? Jos joutuu hautaamaan toiveet suuremmasta perheestä? Tai jos asiasta on suurta erimielisyyttä puolison kanssa, tai perheeseen kenties tulee lisää lapsia hieman yllättäen, kenties jopa vastoin omia toiveitaan?


Mistä tietää omalle perheelleen sopivan lapsiluvun?

Viestittelin useamman teidän kanssa Instagramissa lapsilukuaiheesta. Oli ihana kuulla niin esikoistaan odottavilta kuin kuuden lapsen äideiltä. Joillekin on tuntuvat päivänselvältä, miten monta lasta halutaan, ja kun se on täyttynyt, on huoletta siirrytty seuraavaan elämänvaiheeseen. Toisilla taas tuntemukset vaihtelevat paljonkin. 

Tässä muutamia teiltä saatuja ajatuksia: 

-Lapsilukuhaaveet muuttuvat elämän myötä: Joistain perheistä tulee suurperheitä ilman, että sitä olisi ennalta päätetty tai tavoiteltu, joku muu on taas kokenut yhden lapsen saamisen jälkeen, että se riittää, vaikka aiemmin ajatteli, että haluaa useamman lapsen. 

-Raskaus- ja synnytyskokemukset ja niistä palautuminen vaikuttavat monella siihen, miten monta lasta halutaan ja miten pian seuraavaa lasta aletaan yrittää. Jos on joutunut kokemaan haastavia asioita ja yllättäviä komplikaatioita, voi olla, ettei yksinkertaisesti uskalla tai halua kokea samaa uudestaan. 

-Toisaalta moni haaveilee siitä, että saisi jälleen kokea raskauden, synnytyksen tai imetyksen (tai nämä kaikki), ja siksi mielessä voi kutkuttaa halu saada vielä lisää lapsia. Nämä edellämainitut kokemukset voivat olla jopa niin merkittäviä ja voimallisia, että on vaikea edes ajatella, että jossain vaiheessa on viimeinen kerta.

-Taloudelliset ja järkisyyt painavat vaakakupissa melko paljon. Lasten kasvattaminen ei ole ilmaista, eikä auton takapenkille mahdu loputon määrä turvaistuimia. Kodin seinätkin tulevat jossain vaiheessa vastaan, ja moni ei koe jaksavansa tai kykenevänsä antamaan tarpeeksi huomiota useille lapsille. 

-Oma ikä. Jossain vaiheessa - varsinkin meillä naisilla - biologinen ikä tulee vastaan, eikä raskaaksi tuleminen ole enää niin helppoa tai järkevää. 

-Oma ura, parisuhde ja omat harrastukset ovat myös asioita, jotka tarvitsevat ja vaativat aikaa, mitä moni pohtii silloin, kun perhekokoa suunnitellaan. 


Kun aika on

Jossain vaiheessa tulen kenties kokemaan jälleen elämän ihmeen, mutta nyt ei ole sen aika, ei vaikka biologinen kello tikittää ja kolmenkympin kriisi pyyhkäisi ylitseni tänä vuonna. Jossain vaiheessa tulee myös olemaan se hetki, että joudun kenties vastoin tahtoani toteamaan, että tämä oli tässä, enempää lapsia en synnytä. Ehkä joudun käymään jonkinlaisen suruajan sitten läpi, mutta turvaudun siihen viisauteen, että kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla.

Kuvien aivan ihana Tinja-collegepaita saatu Martinexilta! Pikku Myy siemailee juomaa puutarhassa paljettipuun alla. Love it! College on tyköistuva, joten jos haluaa väljemmän mallin, suosittelen ottamaan kokoa isomman. Minulla tässä M-koko. Tämä on muuten hitti lasten keskuudessa.

Mitä ajatuksia teissä herättää vauvakuume ja lapsilukuasiat?

-Petra

Muita aiheeseen liittyviä tekstejäni:

VOIKO KOTIÄITI UUPUA? (täällä)
METATYÖN UUVUTTAMA (täällä)
MIKÄ ON MUUTTUNUT, KUN LAPSIA ON KAKSI? (täällä)
OLLAANKO ME NYT SELLAINEN IKEAN LAPSIPERHE? (täällä)
KOLMENKYMPIN KRIISI VAI UNIVELKAISEN HORMOONIMYRSKY? (täällä)
ÄITIYS JA PELOT (täällä)
HUONOT NYKYAJAN VANHEMMAT (täällä)
LISÄÄ LAPSIA?! (täällä)
KATKERAN SULOINEN ÄITIYS (täällä)

Eroon Kasoista: Ärsyttävän Avohyllyn Organisointi + vinkit!

Eroon Kasoista: Ärsyttävän Avohyllyn Organisointi + vinkit!


Yksi lähes jokaisen kodista löytyvä sisustuselementti on the Kasa. Joillain voi olla useampi tällainen kotonaan. Se koostuu useimmiten posteista, kuiteista, hiuspinneistä, kolikoista, kyniä, maksamattomista laskuista, aurinkolaseista, Hesen leluista, ponnareista, kupongeista sun muusta silmiä hivelevän kauniista asioista. 

Tyhjät pinnat ovat optimaalinen paikka Kasoille. Äkkiseltään voisi ajatella, että täytyy olla taitava muodostaakseen Kasan, mutta itseasiassa kokematonkin sisustaja huomaa, että ne syntyvät kuin itsestään.




Ärsyttävä avohylly

Meillä yksi jatkuva kasojen paikka on minua suunnattomasti ärsyttävä avokulmahylly olkkarin ja keittiön välissä. Jokaisen hyllyn kasa on itsestään kuin installaatio, joka risoo minua päivästä toiseen. Silmä ei todellakaan lepää tätä avohyllyä katsellessa. Jotain oli siis tehtävä.

Lopputulos miellyttää kyllä! Järjestely itsessään oli nopea prosessi, ja olin käyttänyt huomattavasti enemmän aikaa siihen, että tuhahtelin kasoille aina ne ohittaessani. Tästä avohyllystä tuli eräänlainen kodin command center, mistä löytyy monet tärkeät jutut nyt hieman paremmin järjesteltyinä.



Näin sinäkin saat Kasan kuriin: 

1. Pura Kasa.

Lajittele kaikki kasasta löytyvä tavara omiin pinoihin ja analysoi tilanne: Minkälaisia asioita tähän Kasaan tuppaa kertymään? Meidän avohyllyyn kertyi selkeästi: avaimet, postit, kolikot, arkistoitavat paperit, aurinkolasit, kupongit ja kanta-asiakkuuskortit, kamerani ja sen tarvikkeet, pastillirasiat ja purkkapussit ynnä muu taskujen ja laukkujen pohjalta löytyvä, kuitit. Ja roskia - ne vein samantien roskiin ja kierrätykseen.

2. Etsi kaikille asioille omat säilytysratkaisut. 

Tsekkaa ensin, mitä löydät valmiina kotoa, ja sen jälkeen etsi sopivat vaihtoehdot kaupoilta. Meillä oli ennestään esim. Ikean minilipasto, jolla ei ole ollut käyttötarkoitusta. Nyt valjastin sen käyttöön. Ostin Ikeasta myös valkoiset Kuggis -kannelliset laatikot, Sammanhang-teräskorit ja Dragan -puiset kylpyhuonesäilytykseen tarkoitetut laatikot. Mietin tarkkaan, millaiset ratkaisut toimivat käytännössä. Esim. halusin materiaaleja, jotka voi pyyhkiä kostealla, ja että tavaroiden laittaminen paikoilleen on nopeaa ja näppärää; muutenhan ne lasketaan jälleen vaan viereen vapaalle tasolle.





3. Lajittele tavarat paikoilleen. 

Pyyhi pinnoilta pölyt ja laita Kasasta puretut tavarat uusille paikoilleen. Laitoin lipastoon postit, arkistoon menevät paperit, säiytettävät kuitit, kynät ja epämääräisen sälän (let's face it, sitä on AINA, vaikka ei haluaisi), teräskoreihin avaimet ja kolikot, pieneen ruskeaan koriin kassinpohjajutut, kuten purkkapussit, isoon ruskeaan koriin kameran ja sen tarvikkeet. Puisiin laatikoihin laitoin aurinkolasit ja kupongit sekä kanttiskortit, ja näiden kansien päälle mies laskee mm. lompakkonsa ja korunsa. Valkoiset kannelliset laatikot ovat vielä tyhjiä.

4. Nimikoi.

Tein Dymolla tarrat, jotta on helppoa ja nopeaa laittaa asiat paikoilleen ja myös löytää ne.

5. Sisusta

Jos tilaa jää, kuten meillä, voit sisustaa sitä haluamallasi tavalla. Siirsin keittiöstä yhden viherkasvin
ylimmälle hyllylle.

6. Ylläpidä järjestys.

Tämä on kenties koko prosessin vaikein kohta! Järjestystä on jaksettava ylläpitää. Se on kumma, miten joskus voi tuntua niin vaivalloiselta kiireessä laittaa tavarat paikoilleen. Aion nyt itse pyrkiä siihen, että aina illalla katson, että tämä piste on kunnossa. Raportoin, miten käy!

Ahh, kyllä tekee hyvää, kun saa jonkun tällaisen ärsyttävän kohdan kodissa kuntoon. On nimittäin yllättävää, miten paljon omaan hyvinvointiin ja mielialaan voi vaikuttaa se, että ympärillä on epämääräisiä tavarakasoja, eikö?

-Petra

Sisustuksemme lempparit: Jotain dyykattua, jotain perittyä ja aika paljon kirpparilta ostettua.

Sisustuksemme lempparit: Jotain dyykattua, jotain perittyä ja aika paljon kirpparilta ostettua.

Yksinkertainen, ajaton ja minimalistinen sisustus näyttää hienolta, mutta omassa kodissani kaipaan lämpöä, rouheisuutta ja kotoisuutta. Kuten pukeutumisessa, ihailen muiden päällä simppeleitä, tyylikkäitä ja jopa riisuttuja kokonaisuuksia, mutta oloni on kotoisin asuissa, joissa on väriä ja persoonallisuutta, ehkä vähän leikkisyyttäkin.

Tykkään yhtäältä vanhahtavasta talonpoikaistyylistä freesillä ja nykypäiväisellä twistillä, ja toisaalta huomaan kaipaavani värejä. Tässä uutta kotia laittaessani havahduin siihen, että monet lemppari sisustusesineemme ovat saatuja, dyykattuja tai kirppareilta ostettuja, ja ajattelin esitellä teille tänään ne esineet tarinoineen.


Karttapallo

Tämän karttapallon löysin viime kesällä markkinoilta Kökarissa pyöräreissullamme vitosella! Kun spottasin sen tiesin, että tuo on saatava. Mieheni muistutteli vieressä, että olemme pyöräreissulla, mutta se ei ollut mielestäni mikään este. Paketoin tämän 60-luvun karttapallon jätesäkkeihin ja se asusteli telttamme nurkassa yli viikon, kunnes se matkasi tarakallani uuteen kotiinsa! Pohjaan on joku kirjoittanut 3 / 10 1962 kl 13. Se on muuten tänään päivälleen 56 vuotta sitten! Pohjassa lukee myös jotain ruotsiksi, mistä en saa täysin selvää. "Jotain för en amerikan 9 timmars färd."


Taulu

Tämän kauniin, sinisävyisen taulun olen perinnyt isovanhemmiltani. Mitä kauemmin olen tätä kaunista maalausta katsonut, sitä enemmän olen kiintynyt siihen, sen kauniiseen värimaailmaan ja upeisiin kehyksiin.




Isoisoäitini peili ja vanhempieni lipasto

Puinen, kaunis ja melkoisen vanha peili on perintöä äitini kautta iso-isoäidiltäni. Säilytän korurasioitani sen yhteydessä, ja toivon, että joku päivä ihan omassa kodissamme se löytää itselleen paraatipaikan. Tämä kokopuinen lipasto on saatu vanhemmiltani, ja olemme vaihtaneet itse uudet nupit vanhojen tilalle. Mieheni mukaan tämä on parhaimpia huonekalujamme, sillä se ei ainakaan ole Ikeaa. Hehheh. Tajusin muuten tätä kirjoittaessani, että etummaisesta kulhosta pilkottavan Kalevalan Kuutar -kaulakorun olen saanut äidiltäni, joka taas sai sen Mummiltani 30-vuotislahjaksi.


Lasiesineet

Joskus pidin lasisia esineitä mummomaisina, mutta nyt olen tykästynyt kauniisiin astioihin ja esineisiin, kuten näihin. Vihreän lasipullon löysin Ruissalosta rannalta roskiksen päältä, hah! Sininen maljakko oli puolestaan hieman ehkä hassu kirpputorilöytö.


Iso-isoäitini keittiöpurkit

Uudessa keittiössämme on vihdoin tilaa laittaa esille isoisoäidiltäni perityt keittiöpurkit. Olen näistäkin ollut epävarma, pidänkö kuparin väristä vai en, mutta ainakin toistaiseksi pidän niitä esillä.


Turkoosit tuolit

Tiedän, olen näitä tuoleja hehkuttanut aiemminkin! Facebookin Annetaan -ryhmissä nopeat syövät hitaat, ja kerrankin olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja sain kaksi suloista, turkoosia tuolia. Pidän näistä koko ajan enemmän, ne tuovat kauniisti väriä kotiimme ja ne ovat myös inspiroineet meitä tuomaan yhä lisää värejä huusholliin.


Ankkakulho

Muutamia vuosia sitten kiertelin kirpparilla anoppini kanssa ja spottasin tämän: en osannut päättää, onko se aivan kaamea ja jopa aika kitsch, vai sittenkin aika kiva. No, päädyin ostamaan sen parilla eurolla ja se on ollut keittiössämme siitä lähtien!


Sininen teepannu ja kermakko

Uudessa kodissamme on astiakaappi, ja olen nauttinut siitä, että saan vihdoin kauniit astiamme esille! Ne tuovat siten iloa ihan joka päivä. Löysin hiljattain kirpparilta tämän sinisen ja suloisen teepannnun, ja takana olevan valkoisen kermakon löysin ekotorilta. Astiakaappimme sisällöstä aika iso osa on itseasiassa perittyjä: viini- ja skumppalaseja isovanhemmilta, kauniita tarjoiluastioita Mummoltani.

Sellaisia pieniä, hauskoja ja iloa tuovia yksityiskohtia kodistamme. Onko siellä muita, jotka keräilevät sisustusjuttuja vähän sieltä sun täältä?

-Petra