Lapset ovat bikinikuntoni salaisuus

Usein kuulee puhuttavan siitä, että lasten saanti - jos jokin - heikentää niin sanottua bikinikuntoa. (Tarkoitan tällä inhokkitermilläni nyt sitä, että kroppa on mahdollisimman timmi ja täydellinen.) Lapset ovat kuitenkin minun bikinikuntoni salaisuus.

Raskauden ja synnytyksen jälkeen keho ei ehkä ole entisensä, rinnat ovat kokeneet melkoisen muutoksen, iho voi olla venynyt ja arvilla, silmäpussit ovat rantakassiakin isommat, olo on hieman riutunut, eivätkä sääret ole välttämättä nähneet höylää hetkeen. Selkä saattaa olla aivan sökönä ja joka paikka rempallaan.

Raskaus, synnytykset, yövalvomiset ja lastenhoito ovat aika järisyttäviä kokemuksia keholle, eikä niistä niin vain palauduta. Tämä näkyy myös päälle päin. 

Psyykkinen bikinikunto

Kehopositiivisen sanoman leviämisen myötä tiedämme kuitenkin, että "bikinikuntoon" ei vaadita muuta kuin bikini ja kroppa. Silti välillä se ei vain riitä, kun mieli sanoo muuta. Näytti miltä vaan, niin olo pääkopassa takkuaa.

Mutta olen huomannut, että vaikka lasten saaminen voi monellakin tapaa riuduttaa kehoa, niin se voi yhtälailla terästää psyykkistä bikinikuntoa; siis sitä, miltä siinä bikinissä olo tuntuu.


Ensiksi

...kun tuo maailmaan elämää oman kehonsa kautta, muuttuu suhde itseen parhaimmillaan armollisemmaksi kuin ennen. Tuo lapsihan on täydellinen - ehkä minäkin olen ihan riittävä näin. 

Sitäpaitsi, miten lapsi voisi oppia rakastamaan itseään ja hyväksymään kehonsa - ellei peräti nauttimaan siitä -  jos minä en mallinna tätä suhdetta hänelle? Lapsen on vaikea uskoa olevansa kaunis ja ihana, jos äiti samalla haukkuu omia kurvejaan - siis niitä samaisia kurveja, jotka tytär huomaa perinneensä. 

Äidiksi tuleminen voi eheyttää kiemuraista suhdetta omaan kehoon ja se voi tuoda elämään uudet lempeyden sävelet.

Puhumattakaan siitä kiitollisuudesta ja ihmettelystä, jota kokee omaa kehoaan ja sen luomisvoimaa kohtaan.


Toiseksi

...kun on lapsia, ei ole aikaa tuskastua ulkonäöstään samalla tavalla kuin ennen. Takuuvarma tapa ahdistua omasta kehostaan on syynätä sitä peilistä tuntitolkulla, märehtiä murheissaan ja velloa hukuttavassa häpeässä. 

Kun huomiomme kiinnittyy muualle - omaa rantanapaamme pidemmälle - ei aikaa lannistumiseen ole entiseen tapaan. 

Altaan pyörteissä ja varpaat hiekassa riemuitaan lasten ilosta, jahdataan alati karkaavaa taaperoa, rakennetaan hiekkalinnoja epäedullisissa kyykkyasennoissa ja nostellaan lapsia syliin pakoon aaltoja. 

Kummasti niissä hetkissä luodaan muistoja ja nautitaan lapsista, eikä murehdita löysää nahkaa tai vatsamakkaraa. 

Tai ei ainakaan pitäisi tai tarvitsisi.

Ja silti

...vaikka hetkittäin ja yhä enenevissä määrin koen rauhaa, tyytyväisyyttä ja riittävyyttä kehossani, niin haastaviakin hetkiä on. Suhde itseen on alati muuttuva ja kehittyvä.

Aikaa omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen ei todellakaan ole samalla tavalla kuin ennen ja se vaikuttaa paitsi siihen, miltä keho näyttää niin ennen kaikkea siihen, miten hyvinvoivalta itsestä tuntuu. Kukapa tuntisi oloaan täysin hyväksi, jos ei ole nukkunut hyvin kenties vuosiin. 

On siis ihan inhimillistä ja sallittua, että sen bikinin päälle laittaminen voi jännittää, ahdistaakin.  It's okay. Mutta tänään haluan sanoa sinulle, että älä annan sen tunteen estää sinua nauttimasta elämän ainutlaatuisista hetkistä. 

Vuosien päästä tästä kesästä päällimmäisenä muistona on tuskin kehosi, vaan kenties kaikki ne ihanat hetket, joita vietit läheistesi kanssa.

-Petra 

6 kommenttia

  1. Ihana postaus. Itse olen paininut bikinien kanssa nyt kun lapsia on kolme. Sitä näkee itsensä peilistä niin raadollisesti. Silmään pistää jokainen muhkura ja möhkyrä, tosiasiassa tuskin kukaan muu niitä muhkuroita huomaa ja jos huomaa, mitä sitten? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä niin tunnistan ton raadollisuuden. Mä oon nyt yrittänyt toitottaa itselleni, että ok, tällainen mä olen, ja se on ihan fine, että mun ei tarvitse edes olla nyt muuta. Ja just noin, mitä väliä sillä loppujen lopuksi on? Mutta totta se on, että kun somessa ja mediassa näkee täydellisyyttä, niin silmä tottuu siihen, ja tavallinen keho muhkoroineen, ryppyineen ja päivineen näyttää erilaiselta. Mutta kun menee sinne rannalle tai uimahalliin niin huomaa, että ihmisiltähän me kaikki näytetään. ♡ kiitos kommentista!

      Poista
  2. Tähän sopii niin hyvin tarina tutusta 3-vuotiaasta pojasta, joka oli arvostellut itseään peilistä. Vähän aikaa tutkittuaan hän oli tuumannut vaan, että onpas täydellistä :D

    VastaaPoista
  3. ”Sitäpaitsi, miten lapsi voisi oppia rakastamaan itseään ja hyväksymään kehonsa - ellei peräti nauttimaan siitä - jos minä en mallinna tätä suhdetta hänelle? Lapsen on vaikea uskoa olevansa kaunis ja ihana, jos äiti samalla haukkuu omia kurvejaan - siis niitä samaisia kurveja, jotka tytär huomaa perinneensä.”

    Vitsi, miten hyvin sanottu! :)

    VastaaPoista