Voiko kotiäiti uupua?


uhutaanpa hetki univelasta ja vauvavuoden väsymyksestä ja siitä, millaisia tuntemuksia se voi aiheuttaa. Havahduin nimittäin siihen, että olen ollut lähiaikoina melkoisen uupunut, ja varmasti yksi isoimpia tekijöitä on kuukausikaupalla kertynyt univelka: vauvani on pian yhdeksän kuukautta vanha ja kaiken kaikkiaan olen heräillyt öisin jo kolmisen vuotta. Vaikka vauvani ei todellakaan ole huonoimpia nukkujia, niin silti tiheä heräily öisin on uuvuttanut.

Olenko uupunut?

Olen aika positiivinen, aurinkoinen ja energinen ihminen yleensä, mutta kuluneiden kuukausien aikana ihan tavallisetkin asiat ovat välillä tuntuneet tavattoman raskailta ja mieli on ollut useasti maassa. Ihmekös tuo, kun olen viimeksi nukkunut hyvin - siis oikeasti hyvin - ennen lapsia. 

Ei ole kuitenkaan helppoa kokea, ettei ole ihan oma itsensä. Kun tavallisesti innostuu asioista ja on hyvin aktiivinen, on vaikea huomata, että haluaisi vain nukkua. Pää on sumuinen ja kroppakin on reistaillut kahden raskauden jälkeen: minulla on tuntunut olevan jos jonkinlaista vaivaa ja olen kokenut olevani täysin "rempallaan". Lastenhoito on tuntunut fyysisesti raskaalta.

Olen välillä kokenut kohtuutonta ahdistusta siitä, etten ole tarpeeksi hyvä äiti, vaimo, nainen tai ystävä. Minulla on ollut pinna kireällä, olen väsynyt, en jaksa tehdä kaikkea, mitä pitäisi tehdä, tiuskin, unohdan vastata viesteihin ja olen ollut yksinkertaisesti uupunut. Olen kokenut syyllisyyttä siitä, että en vain aina jaksa. Jopa kahvitreffien sopiminen on välillä tuntunut työläältä, kun haluaisin vain juoda kahvini yksin ja hiljaa. Samalla on tuntunut, että kaikki ympärilläni saavuttavat asioita ja tekevät hienoja juttuja, ja itse kuljen kalpeana ja uupuneena - en joka päivä, mutta kuitenkin. Väsymys sumentaa ajatukset ja vääristä myös tavan, jolla ihminen näkee itsensä. 


Enhän minä voi uupua, olenhan vain kotiäiti, olen ajatellut. Välillä tuntuu, että kaikki muut jaksavat paremmin kuin minä, vaikka todellisuudessa tiedän, että moni äiti kokee ihan samoin kuin minä. Väsymyksestä ja levon kaipuusta on välillä myös vaikea puhua ääneen. Sitä pelkää, että joku luulee, etten nauti äitiydestä tai tästä elämänvaiheesta, vaikka nautin suunnattomasti ja rakastan lapsiani ja äitiyttä. Tai kenties joku alkaa kilpailla väsymyksesi kanssa kertoen, että hän on vielä väsyneempi. Ehkä joku sanoo ylimielisesti, että kaikki on asenteesta kiinni. Ja kipeää on, jos joku vähättelevästi toteaa, että tuo nyt kuuluu tuohon elämänvaiheeseen ja jäät täysin vaille sitä empatiaa, jota kaipaat.

Läkähtynyt voisi olla hyvä adjektiivi kuvaamaan olotilaani. Välillä toivoisin, että voisin kytkeä virtapiuhan seinään ja ladata akkuni täyteen. Levon kaipuu on inhimmillinen kokemus, joka lienee sallittu myös lapsiaan koko sydämellään rakastaville äideille. Olen viimeksi ollut kunnon lomalla vuosia sitten, ja äidiksi tultuani olen ollut kerran piknik-risteilyllä ja kerran viikonlopun ystävän luona. Lomat lasten kanssa ovat toki mahtavia ja ihania, mutta silloin harvemmin latautuu. Tuntuu siis siltä, etten ole saanut ladata akkuja ikuisuuksiin. Tätähän vanhemmuus on, mutta en kai ole ainoa, joka joskus kaipaisi hetken totaalista lepoa? Tunti siellä tai täällä ei oikein tunnu missään. 


Unikoulusta apua 

Kaikkein isoin tekijä on varmasti univaje, joten siihen halusin nyt helpotusta. Olen jo hetken aikaa kokenut, että tyttöni olisi valmis unikouluun ja yövieroitukseen. Sopivan ajankohdan löytäminen on ollut haastavaa. Milloin jaksaa ryhtyä siihen, ja milloin on kalenterissa viikonloppu, jonka on valmis uhraamaan? Unikoulu vaatii kuitenkin vanhemmiltakin aikamoisen rutistuksen. 

Mutta rukouksiini vastattiin: Päätimme viime viikonloppuna aloittaa unikoulun, joka on sujunut paremmin kuin olisimme uskaltaneet toivoakaan. Päätimme hoitaa homman isi-taktiikalla: toisin sanoen minä nukuin muualla ja vauva nukkui isänsä kanssa, joka silitteli ja tarjosi tarvittaessa  vettä nokkamukista. Ensimmäisenä yönä tyttö oli vähän itkeskellyt, hörpännyt kerran vettä ja muutoin nukkunut. Toisena ja kolmantena yönä hän ei ollut enää tarvinnut isänsä rauhoittelua, vaan sai unen päästä kiinni itse. Vau! Ehkä selviämme tällä kertaa helpommalla kuin esikoisen kanssa.

Suunta ylöspäin - kohti normaalia minää

Muutama paremmin nukuttu yö ei vielä univelkojani kuittaa, mutta toivon mukaan suunta on ylöspäin. Uskon ja luotan, että jos ja kun saamme alkaa nukkua pikku hiljaa paremmin, niin tämä sumu ja tahmeus väistyy ja mieli kirkastuu - aivan kuten näissä kuvissa, jotka otin maanantai-aamulla. Aion tehdä muitakin asioita nyt oman hyvinvointini eteen, ja varmaan kirjoittelen niistä tänne, jos haluatte kuulla enemmän. Haluan jaksaa arjessani paremmin, sillä tämä todella on ainutlaatuisen ihana elämänvaihe, enkä halua kulkea sitä uupuneena. 


Vertaistuki on aina tervetullutta! Onko joku muu kokenut samanlaisia tunteita ja ajatuksia kuin minä? 

-Petra

4 kommenttia

  1. Täältä ilmoittautuu heti yksi mami samoilla fiiliksillä! Vaikka olen vain yhden lapsen äiti, jaan kanssasi samat ajatukset. Oma olotilani aaltoilee: joskus olen väsynyt, joskus ylivirittynyt uupumuksesta, ja joskus tuntuu menevän ihan ok. Mielialat heittelevät samaa rataa ylösalas. Helpottavaa on se, kun tietää että tämä on vain vaihe joka menee ohi ja että on muitakin samassa tilanteessa. Oman ajan järjestäminen on myös itselle tosi tärkeää, vaikka ei tietenkään kovin usein tulekaan tilaisuutta tehdä asioita ilman lasta tai viettää viikonloppua aikuisseurassa. Itsestä huolehtiminen auttaa kuitenkin olemaan myös parempi äiti. Paljon tsemppiä sulle ja kiitos elämänmakuisesta blogista! ��

    VastaaPoista
  2. Kyllä, juuri tuo aaltoilu kuulostaa tutulta. Ja myös tunteiden kerrostuneisuus: yhdessä hetkessä saattaa olla samanaikaisesti monta tunnetta päälleköin. Koko cocktailiin kun lisää sen järisyttävän rakkauden, mitä tuntee lapsiaan kohtaan niin huh, johan on melkoinen soppa tulilla 😂 Mäkin uskon, että kun tä intensiivisen vaihe hieman hellittää, niin alkaa jo tuntua siltä, että on enemmän se Petra, joka tuntuu omalta itseltään. Kiitos, kun jätit kommenttia! 💕💕🙏

    VastaaPoista
  3. Siis mitä, kirjoititko minusta? Allekirjoitan aivan jokaisen sanan!

    VastaaPoista
  4. Kiitos kun kirjoitit aiheesta, niin samoja tunteita täällä ja samanikäinen tyttö ❤ Kuinka vaikea onkaan myöntää itselleen että on lupa uupua ja pyytää apua kun sitä tarvitaan ❤ Tsemppiä ❤

    VastaaPoista