Kun elämä antaa sitruunoita, tee niistä torikaffet!




eräsin aamulla kurkkukipuun ja tukkoiseen nenään. Väsytti. Edessä olisi pitkä päivä yksin lasten kanssa miehen ollessa koulutusreissulla koko päivän iltamyöhään. Nukuin niin pitkään kuin vain sain, ja pomppasin ylös hetki ennen miehen lähtöä. Kello oli jo lähes kahdeksan; nyt on pidettävä kiirettä, jos haluamme ehtiä bussiin 50 minuutin päästä. 

Rumba alkaa. Lapset potalle, aamupalojen laittaminen, syöttäminen ja syömään kehoittaminen. Hampaiden harjaus x 3, pikasuihku ja pikameikki itselleni. Vaatteet päälle koko jengille - ahh, onneksi pakkaskelit on ohi!

Viuh. Kello riensi; luovun ajatuksesta, että ehdimme bussiin. Menemme suosiolla seuraavalla, päätän. Teen päässäni nopeasti kotiäitimatematiikkaa: 20 minsaa puistoon, siitä 15 minsaa kahvilaan ja ehdin mahdollisesti työskennellä hetken. Kyllä, se kannattaa. 

Pian pääsemme suht smoothisti ovesta ulos! (Smoothimmin kuin yleensä, sillä puhuin lapselleni koko uloslähtörumban ajan hassulla aksentilla, niin hän unohti, että ei halunnut lähteä. #thethingswedo) Jes, kerrankin hyvissä ajoin. Vielä vajaa kymmenen minuuttia bussin lähtöön. 




Aika rientää, taapero ei

Aika rientää, taapero ei. Hän matelee. Hississä hän painaa kaikki napit, joten pysähdymme joka kerroksen kohdalla ja odotamme 30 sekuntia, että hissi jatkaa hidasta matkaansa jälleen. Pääsemme lopulta ala-aulaan. Kenkä on huonosti ja housujen lenksut ärsyttävät. Korjaamme ne. 

Pääsemme ulos. Poika haluaa taluttaa pyöränsä ramppia alas, mutta havahtuu kaukaa kantautuvaan kaivurin ääneen. "Mikä se on? Missä se on? Mennään katsomaan?" Yritän selittää vajaa kolme-vuotiaalle, että nyt emme voi lähteä etsimään kaivuria, sillä meidän on ehdittävä bussiin. 

Lähdemme lopulta kohti bussipysäkkiä, joka näkyy jo. "Tule rakas, mennään! Bussi tulee ihan just, muistathan, se ei odota meitä. Mennään!" Kävelen edellä rattaita työntäen, käännyn katsomaan taaksepäin ja näen poikani kyykkivän maassa kiviä ihmettelemässä. Toistan äidillisen hoputusmantrani, mikä aiheuttaa minulle aina äitisyyllisyyttä; En haluaisi hoputtaa maailmaa ihmettelevää lasta. 

Kipitän nostamaan pojan ylös. "Hienoja kiviä, mutta nyt mennään vauhdilla! Bussi tulee nyt!" Lähdemme kiireen vilkkaa painelemaan pysäkille. Se on vain parinkymmenen metrin päässä. Juoksen edeltä, bussi tulee. "Äkkiä, äkkiä!" Laitan vaunut odottamaan pysäkin tasanteelle, käännyn nappaamaan pojan ja pyörän kainaloon ja juoksen kohti bussia samalla toista kättä heiluttaen ja aneleva ilme kasvoillani: "Pliis, odota meitä!". 

Kuski katsoo peilistä minua, vetää ovet kiinni ja kaasuttaa pois. 









Olisimme ehtineet, jos...

Voisinpa sanoa, että ensireaktioni on täysin tyyni olkapäiden kohautus. Mutta ei, minua ärsyttää. Olisimme ehtineet, jos poika ei olisi painanut kaikkia hissinappeja. Olisimme ehtineet, jos hän olisi ohittanut ne kivet. Olisimme ehtineet, jos tuo kuski olisi odottanut 30 sekuntia. Ärsyttää, että ärsyttää. Taapero on vain taapero, ei hän ymmärrä - eikä hänen tarvitse vielä ymmärtää - aikuisen kiireistä ja ajatuksista mitään. 

"Ei se mitään äiti, mennään seuraavalla!" poika toteaa iloisena. Päätän, että menemme kauemmalle bussipysäkille, jotta emme joudu odottamaan 20 minuuttia. "Tule Kulta, mennään tunnelin kautta toiselle pysäkille!" "Jihuu!" poika hihkuu, "Jännittävää! Kivaa!" Liikuttavaa ja suloista - yritän karistaa ärsytykseni pois. 

Pääsemme pysäkille jännittävän alikulkutunnelipyöräilyn jälkeen. Teen taas päässälaskuja ja totean, että olemme niin myöhässä aikataulusta, että hädin tuskin ehtisin kahvilaan työskentelemään, kunnes olisi aika lähteä kotiin lounaalle. Kahvilassa sitäpaitsi tuskin olisi enää tähän aikaa työskentelypistettä vapaana, eikä tyttökään varmaan kauaa nukkuisi. Poika juttelee vieressä, miten kiva tämä bussipysäkki on (sillä siellä oli paljon ötököitä). 

"Petra, päästä irti!" totean itselleni. "Unohda ne hommat, nauti tästä päivästä!" Teen pikaisen suunnitelmamuutoksen ja esitän sen lapselleni: "Mentäisiinkö Kulta kirjastoon ja kahvilaan? Jos pidetäänkin seikkailupäivä tänään?" Poika riemuitsee ja hyppii tasajalkaa. "JIIIIHUUUU!" Olen tyytyväinen päätökseeni, joskin kehossani on vielä painostava kiireen, pettymyksen ja ärsytyksen jälkitila.



Jos elämä tarjoilee sitruunoita...

Torilla meitä odottaa yllätys: Turun Toriparkin rakentaminen on alkanut ja siellä työskentelee peräti kaksi kaivuria. Kiertelemme katsomassa niitä hartaasti ja pitkään. Ilmassa on kesän tuntua, mittari näyttää 19 astetta. Käymme ostamassa kojusta mansikoita ja banaaneja. Ihailemme kukkakojuja. 

Suuntaamme torikahvilaan: Yksi iso possumunkki puoliksi, mansikka pillimehu ja kuppi kahvia. Istumme pöytään nauttimaan. Meillä on täydelliset näkymät; pystymme seuraamaan molempia kaivureita - sekä ovelia ja keskenään nahistelevia naakkoja. 

Myöhästyminen oli itse asiassa klassinen blessing in disguise; miten ihanaa on olla täällä pojan kanssa, joka nauttii silmin nähden. Pikku hiljaa tylsä ja ilonpilaava aikuisen harmitus ja ärsytys mitättömästä myöhästymisestä on karissut pois kehostani. Jos elämä tarjoilee sitruunoita, tee niistä torikaffet! ajattelen mielessäni. 


-Petra

1 kommentti

  1. Ihanasti Petra teit päivästä niin kivan <3
    Paljon oppii itsekin kun osaa ajatella oikealla tavalla... tässä hyvä esimerkki :) Hyvä sää <3

    VastaaPoista