Mikä on muuttunut nyt, kun lapsia on kaksi?


akas pieni tyttäreni on pian jo 8 kuukautta vanha! Yhtäältä tuntuu, että olin juuri synnyttämässä, mutta toisaalta siitä on pieni ikuisuus, ja elämä kahden lapsen äitinä on löytänyt uomansa. Eikö olekin hassua, että äidiksi tultuaan on pian vaikea muistaa, millaista oli aika ennen lasta, ja toisen lapsen saatuaan ei enää oikein muista, millaista oli kun oli vain yksi lapsi? Pysähdyin kuitenkin miettimään, miten elämä, äitiys ja kotiäitiys ovat nyt erilaista kuin vain yhden lapsen äitinä, ja kyllä niitä eroavaisuuksia löytyi!

Äitiys on osa minua

Sanotaan, että ensimmäinen lapsi tekee sinusta äidin, ja voin kyllä allekirjoittaa tämän täysin. Kun tulee vanhemmaksi ensikertaa, koko elämä mullistuu. Vasta sitten alkaa todella saada aavistuksen siitä, mitä vanhemman vastuu, uhrautuminen, epäitsekkyys, suunnaton rakkaus ja huoli oikein tarkoittaa, ja miten paluuta entiseen ei ole. Vauva on avuton pieni rääpäle, mutta kyllä äitikin on ihan untuvikko omassa äitiydessään. Esikoisen kohdalla elämänmuutos ja kaiken uuden opettelu kuormittaa henkisesti, minkä tajuaa vasta jälkikäteen. Vaikka olisi kuinka "valmis" uuteen elämänvaiheeseen, niin muutos on silti suuri. Äitiyteen kuitenkin kasvaa pikku hiljaa, ja juuri omanlaisensa äitiyden voi löytääkin vasta ajan myötä. Jokainen lapsen kehitysvaihe ja ikä myös tuo meistä äiteinä ja ihmisinä uusia puolia esiin ja joudumme itsekin kasvamaan ja kehittymään.

Nyt kahden lapsen äitinä äitiys on jo sulautunut osaksi minuutta ihan eri tavalla. Äitinä oleminen, lapsiperheellisen elämä ja tämä elämänvaihe tuntuu jo täysin omalta. Enää ei kriiseillä elämänmuutoksen kourissa, vaan eletään omanlaista äitiyttä ja perhe-elämää. Jos ikääntyminen tuo ihmiselle itsevarmuutta, niin myös kokemus äitiydessä tuo sitä seesteisyyttä, jonka myötä ei koe tarvetta vertailla itseään äitinä muihin; minä olen tällainen äiti, tuo on tuollainen. Omat ajatukset eivät myöskään ole niin mustavalkoiset tai jopa epärealistiset kuin ennen lapsia ja juuri äidiksi tultuaan, ja nykyään on ehkä hieman realistisempi ja toisaalta kykenee näkemään asioissa enemmän nyansseja.

Mainittakoon myös, että on mielettömän siistiä myös se, että saa seurata miehen kasvua isyyteen. Jos äitiys on nyt osa minua, niin isyys on kyllä osa miestäni. Vauvavuosi on varmasti todella erilainen kokemus miehelle toisella kertaa. 

Olemme lapsiperhe

Kuten jo tässä postauksessa kirjoitin, nyt olemme selkeästi lapsiperhe. Esikoisen vauvavuotena olimme pariskunta, joka oli saanut vauvan, ja joka alkoi pikku hiljaa siirtyä kohti varsinaista lapsiperhe-elämää. Nyt elämme täysillä siinä elämänvaiheessa, ja kuten sanoin, se tuntuu luonnolliselta. On hassua ajatella, että silloin ennen me molemmat hoidimme yhdessä yhtä lasta, nyt meillä pörrää kaksi pientä, ja heidän hoitaminen jakautuukin kätevästi molemmille -yksi yhdelle, toinen toiselle. Voin vain kuvitella, miten se muuttuu sitten, jos perheeseemme vielä kolmas jossain vaiheessa siunaantuu. On myöskin huvittavaa, että nyt tuntuu niin helpolta, jos on vain yksi lapsi hoidettavana. Kummasti sitä tottuu kaikkeen.

Lapset ovat erilaisia

Esikoinen ja kuopus ovat meillä kuin yö ja päivä, ja on todella hassua, että aavistin sen jo raskausaikana. Pojalla oli bileet mahassa 24/7 ja sama vilkas meno jatkui kohdun tälläkin puolen. Tyttö taas on ollut mahassa itse rauhallisuus, ja on sitä yhä edelleen. Sanonta tyyni kuin viilipytty kuvaa häntä hyvin. Esikoisemme oli maailman iloisin vauva, mutta hä nukkui vain 30-45 minuutin päiväunia, ei viihtynyt yksikseen, vaan halusi olla sylissä tai kantorepussa, eikä hän suostunut syömään tuttia, tuttipulloa tai lusikkaa, ja rinnalla roikuttiin alvariinsa. Hänen siskonsa taas osaa nukkua päiväunia kuin unelma, syö todella hyvällä ruokahalulla myös lusikalla ja on tyytyväinen, kun saa olla, möllöttää ja ihmetellä ympärillä olevaa menoa - ja sitähän meillä riittää. Olenkin sanonut, että jos tyttö olisi ollut esikoiseni, minulla olisi hyvin erilainen käsitys siitä, millaista vauvan kanssa voi olla, vaikka esikoinen olikin ihana, hyväntuulinen vauva ja vauvavuosi oli unohtumatonta aikaa. 

Olin siis henkisesti varautunut samanlaiseen vauvaan kuin esikoiseni oli, joten on ollut ihmeellistä, että vaikka univelkaa öisin kertyykin, niin nyt meillä on vauva, joka nukkuu sen verran päivällä, että ehdin tehdä vähän muutakin kuin vain käydä vessassa ja keittää kahvin. Kaikki sympatiat niille, joilla ei nukuta kunnolla päiväunia. Kyllä se on ihan erilaista, jos päiväunia nukutaan, huh huh! Mutta toivoa on: nyt kuluneen syksyn aikana pojan päiväunet ovat vihdoin alkaneet pidentyä, ja hän nukkuu iltapäivällä 1-2 tuntia.

Taaperon tahtiin mennään

Esikoisen kohdalla elettiin vauvavuotta, jonka aikana jokainen vaihe tuli uutena ja kaikki koettiin ensimmäistä kertaa. Oli sula mahdottomuus alkuun päästä kotoa ulos ennen puolta päivää, ja tuntui siltä, että elämä pyöri täysin vauvan ympärillä. Vauvan kanssa oli kuitenkin mahdollista pörrätä myös omissa menoissa ja lattemammailla - ainakin jonkin aikaa, ennen kuin hän lähti kunnolla liikkeelle, eikä viihtynytkään vain äidin sylissä. 

Nyt kuopuksen vauvavuotena mennään taapero edellä - niin sanotusti. Aamut alkavat varhain, eikä enää köllötellä sängyssä vauvan kanssa ja nukahdeta uudestaan suloisesti maidontuoksuisessa huoneessa. Nyt taaperon menot ja rytmit määräävät päivän kulun, eikä niistä vain voi poiketa. Sitä vain ihmetteli kuopuksen synnyttyä, miten kaikki oli välillä niin hidasta tai säätämistä silloin esikoisen kanssa, mutta niin se vain elämä opettaa, asioista tulee rutiinia ja vanhempi oppii joustamaan, kun vaihtoehtoja ei ole. 

Aikakäsitys on laajentunut ja muuttunut

Esikoisen kohdalla tuntuu, että kulki vauvavuotena selkä menosuuntaan: kaikki tuli aina uutena ja ikinä ei voinut tietää, mitä nurkan takana seuraavaksi odotti. Aika pian sitä oppi, että sieltä tulee vaiheita toisensa perään, mutta silti ei tiennyt, mitä odottaa. Sitä ei myöskään käsittänyt, miten nopeasti aika menee, miten lyhyeen ajan vauva on pieni ja mitä taaperovuodet tuovat tullessaan. 

Tällä kertaa eri kehitysaskelia ei odoteta kuin kuuta nousevaa, vaan ne pääsevät yllättämään: "Häh, joko tämä taas tapahtuu? Joko hän alkaa liikkua? Kylläpä aika rientää!" Esikoisen kanssa ehkä odotti innolla jonkin asian oppimista, mutta nyt tekisi vain mieli hidastaa ajankulkua. Sillä aika menee nopeammin eteenpäin, kun kaikki ei olekaan täysin uutta. Eri vaiheita ei myöskään siksi stressaa samalla tavalla, koska tietää, että ennen kuin huomaakaan, se on jo ohi. Päivistä ja hetkistä osaa myös nauttia erilaisella ymmärryksellä, kun tietää ajankulun nopeuden ja jokaisen hetken ainutkertaisuuden - ainakin näin minulla. 

Toisaalta menoa ja meininkiä on niin paljon enemmän, että ei mitenkään ehdi ihan samalla tavalla pysähtyä hetkien ääreen. Tämä alkoi jo raskausaikana, kun ei toisella rundilla pysynytkään perässä yhtä tarkasti raskauden eri vaiheissa ja sen tarkassa kestossa, sillä huomio keskittyi taaperoon. Vauvan synnyttyä ei mitenkään ollut kartalla siitä, että miten monta viikkoa ja päivää vanha vauva tarkalleen oli, ja aika tuntuu vain soljuvan eteenpäin. 

Suloinen sisarussuhde

Toisen lapsen myötä elämäämme on tullut ihan uusi ilon, rakkauden ja hauskuuden lähde: nimittäin esikoisen ja kuopuksen sisarussuhde. Meidän poika on ollut alusta lähtien aivan umpirakastunut siskoonsa, emmekä ole onneksi joutuneet mustasukkaisuuden kouriin. Nyt pojan ollessa lähes kolme vuotta ja tytön pian 8 kuukautta, on heidän suhteensa aivan omanlaisensa. He vitsailevat, kikattelevat ja harjoittelevat yhdessä leikkimistä. Heidän suhteensa tuo meille vanhemmillekin niin paljon onnen hetkiä, ja siitä meillä ei vielä ensimmäisellä kierroksella ollut kuin haavekuvia ja varovaisen hentoja toiveita. 

Kotiäitiys on työntäyteisempää - tavallaan

Kotiäitiys on tietysti omalla tavalla työntäyteisempää nyt, mutta ei vain siksi, että lapsia on kaksi, vaan siksi, että toinen lapsista on taapero, jolla riittää mielipiteitä, menoa ja meininkiä. Ja vitsit miten siisti tämä vaihe onkaan muuten, kun vauvastani on kasvanut ihan oma ihmisensä! Kuopuksen synnyttyä, eräänlaisen siirtymävaiheen jälkeen, olen löytänyt rytmin ja tavat, jotka toimivat meillä. Haastavimpia ja kuormittavimpia hetkiä ovat siirtymätilanteet esimerkiksi ulos meneminen,  aikatauluista lipsuminen ja hetket, joissa molemmat lapset tarvitsevat minua samanaikaisesti. Mutta pääsääntöisesti meillä toimii nyt homma hyvin. Päivien jälkeen olen monesti aika puhki, mutta onnellinen siitä, että saan olla kotona lasteni kanssa. Tämä sopii minulle.


Siinä muutamia asioita, jotka ovat selkeästi erilaisia nyt. Saa nähdä, mikä tilanne on vaikka vuoden päästä, tai sitten joskus, jos lapsia onkin enemmän! Mitä muutoksia sinä olet huomannut?

-Petra 

P.S. Lisää äitiyteen liittyviä Mammailua - postauksia löydät täältä.

Ei kommentteja