Ollaanko me nyt sellainen Ikean lapsiperhe?


stuin pöydässä, syötin vauvaa ja yritin samalla pitää silmällä leikkipaikalla leikkivää poikaamme, jonka Kuomat oli osa suurta Kuoma-sekamelskaa leikkipaikan edessä. Ajoittain yritin korottaa ääntäni ja huikata, että "Lelu pois suusta!" tai "Liukumäkeen mennään portaita pitkin!" Ympärillä lapset vilisti ja vanhemmat hääräsivät: yksi rauhoitteli itkevää vauvaa, toinen imetti, joku isä puki vastahakoiselle pojalle haalaria päälle ja eräs äiti yritti patistaa lapsiaan vessaan käsipesulle ennen ranskanperunoiden ahmimista. Monella äidillä oli mom bun eli äitinuttura, aika suurella osalla vanhemmista oli jonkinasteiset silmäpussit ja uurteet otsalla, ja suurin osa taisi olla kolmekymppisiä. 

Istuin siinä keskellä Ikean ravintolan lapsiperhehulabaloota ja hetkeksi olin ikään kuin itsestäni irti; leijailin jonnekin itseni ulkopuolelle ja katsoin itseäni ja ympäröivää meininkiä. Ja sitten tajusin: Meistä on tullut yksi heistä: olemme nyt yksi näistä Ikean lapsiperheistä. 

Elämän parasta aikaa?

Emme ole enää niitä nuoria, virkeitä ja vastarakastuneita opiskelijoita, jotka tulivat tuoreena avioparina hakemaan Ikeasta juttuja uuteen kotiinsa, jossa ei ollut yhden yhtä lastentarviketta tai jota ei ollut sotkemassa kukaan muu kuin he itse. Emme ole enää tuoreita vanhempia, joilla on kyllä pieni vauva, mutta jotka kykenevät vielä jollain tapaa pitämään kiinni entisestä elämästään, ja jotka ohittavat leikkipaikan toisiaan silmiin katsoen ja tuumien, että jonain päivänä tämä meidän nyyttikin on noin iso, mutta ei vielä pitkään aikaan!

Kuulumme lapsiperheellisten ryhmään. Olemme niitä, jotka hyödyntävät Ikean "lapset syövät ilmaiseksi" -tarjouksia ilomielin ja jotka päivystävät hieman uupuneen ja räjähtäneen näköisinä leikkipaikan vieressä toivoen, että kotiin viedään vain muutamat ostokset noroviruksen sijaan. Pian olemme myös niitä, jotka saavat leiman käteensä jätettyään lapsensa Ikean ilmaiseen lapsiparkkiin (#ikeatreffit).

Olemme niitä, joiden meininki näyttää muiden silmissä joskus uuvuttavalta. Parikymppiset nuoret ajattelevat, että tuo vaihe on valovuosien päässä; vanhemmat ihmiset huokaavat kenties helpotuksesta, että tuo vaihe on ohi. 

Tai sitten he katsovat hieman haikeana sitä menoa. "Voi kunpa pääsisi tuohon vaiheeseen vielä takaisin!"Sillä vaikka vanhemmuus on melko usein säätämistä, hulabaloota ja kuormittavaa, on se kuitenkin monille myös sitä ihan parasta aikaa monella tapaa. Valitettavasti osa tajuaa sen vasta vaiheen ohitettuaan.

Vanhemmuus ei ole vain kuormittavaa hulabaloota

Vaikka vanhempien uupumuksesta on nyt puhuttu paljon, mikä on tärkeää, sillä se on ihan todellista, niin se ei poissulje sitä, että meistä todella moni nauttii vanhemmuudesta aivan suunnattoman paljon. Ehkä kuitenkin väsymyksestä, norosta ja oman ajan kaipuusta on helpompi puhua ääneen kuin siitä suunnattomasta, pakahduttavasta ja jopa pelottavan suuresta rakkaudesta, mitä tuntee lapsiaan kohtaan. 

On huomattavasti intiimimpää kertoa siitä, miltä oman lapsen pieni käsi tuntuu sinun kädessäsi. Tai miten hurjalta tuntuu, kun olet lapselle koko maailma. Tai miten lapsesi naurun kuuleminen on jotain sanoinkuvaamattoman ihanaa. Tai miten hauskaa huumoria sinulla on lapsesi kanssa aina iltapesuilla. Näille asioille on muuten vaikea edes löytää aina sanoja. Ne on jotain paljon suurempaa, jotain niin abstraktia, jotain niin pyhää. 

Pikkulapsiarki on kyllä kuormittavaa, mutta onhan tämä aivan mielettömän siistiä, parasta ja ihaninta, mitä elämässäni on koskaan tapahtunut! Eipä mikään vedä vertoja tälle matkalle. 

Ikeassa muuten tapahtui yksi mullistava hetki minun äitiydessäni, jota en tule koskaan unohtamaan. Olimme noin vuoden ikäisen esikoisen kanssa Ikean varastohallissa ja kävelin itse miehen ja tavarakärryn päällä matkustavan pojan edellä, kun yhtäkkiä pojan suusta tuli ensimmäistä kertaa taaperon äänellä "Äiiiiiiiiii-tiiiiiiiiiiiii!". Se oli hetki, jota olin pitkään odottanut ja miettinyt, miltä se tuntuu, kun lapsi alkaa huutaa äitiä sillä ihan tietyllä, lasten käyttämällä äänenpainolla. Ja sitten se tapahtui. Ikeassa. Ja sitä muistelen nykyään joka kerta, kun olen Ikean varastohallissa.

Minä olen nyt äiti ja me olemme pikkulapsiarkea elävä lapsiperhe. Ja se on ihanaa!

-Petra

P.S. Mainittakoon, että lapset syövät vielä huomiseen asti Ikeassa ilmaiseksi! (Voimassa Ikea Family-jäsenille.) Ja tämä ei ole milläänlailla Ikea-mainosta, mutta testasin kasvispyörykkä-annosta ja se toimii!

2 kommenttia

  1. Tosi kauniisti kuvattu! Jotenkin tuo ero lapsiperheen ja pienen vauvan perheen välillä oli myös just osuvasti todettu. Se on just niin, että pienen vauvan kanssa ei elämä vielä oikeasti muutu niin paljoa, mut sit hiljalleen huomaa, että tosiaan nyt ollaankin lapsiperhe.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Juuri tuohon oon tässä lähiaikoina havahtunut, ja varmaan kirjoittelen enemmänkin siitä piakkoin. Tavallaan elämä kokee sen suurimman ja valtavimman mullistuksen silloin, kun vanhemmaksi tullaan ensikertaa, mutta vasta pikku hiljaa tapahtuu se muuttuminen lapsiperheeksi. Ja esim. nyt, toisen lapsen kohdalla, huomaan olevani jo niin tottunut ja sisällä tässä uudessa elämänvaiheessa ja roolissani äitinä, että samanlaista muutoskriisiä ei ole, vaikka paketti on nyt huomattavasti suurempi kuin silloin ekalla kerralla. Kiitos kommentista! <3

      Poista