Arjen huomaavaisuudet - Kiitos miehelleni


Aamuisin vastoin tahtoani herättyäni kömmin uupuneena ulos pimeästä makuuhuoneestamme silmät ristissä ja tukka pystyssä toivoen, että olisin saanut nukkua vielä edes yhden minuutin verran. Tuttu, sydäntä lämmittävän lohdullinen näky on minua vastassa keittiössämme: Pöydällä minun paikallani, joskus kuumana höyryten tai toisinaan jo jäähtyneenä, on annos kaurapuuroa valmiina lautasella. 
---
Ennen kuin silmäni ovat kunnolla auki saan lempeän halauksen ja aamusuukon: "Huomenta Kulta." (Ilman huutomerkkiä, sillä se tuntuu liian voimalliselta ja innostuneelta, eikä kuvasta tilanteen rauhallisuutta ja empatiaa.) "Huomenta," totean joskus virkeämpänä, mutta usein aika tokkuraisena. Yritän pussata takaisin kätketen aamuhengitykseni. Oloni on usein kuin pikkulapsella, jonka tekisi mieli kiukutella väsymystään. Joskus kiukuttelenkin.
---
Päivä on saatu päätökseen, vanhempikin lapsi on vihdoin untenmailla ja makaan lahnan lailla sohvalla pilkkien. Hivutan jalkani viereiseen syliin ja heiluttelen varpaitani pienenä merkkinä: "Hiero meitä!" Pian jalkapohjiani painellaan tutuilla ja varmoilla otteilla, joita on toistettu jo ensimmäisestä raskausajastani lähtien. Suloinen rentous valtaa kehoni. Mahtaako hän tietää, että tämä on päiväni paras hetki? 

akkaus on niin paljon muuta kuin perhosia vatsassa ja suurta tunteiden roihua. Se on pieni hipaisu alaselälle, kun kulkee puolisonsa ohitse tämän vaihtaessa vauvalle vaippaa ties kuinka monetta kertaa sinä päivänä. Se on vaivihkainen läpsäytys puolison pyllylle kaupungilla, kun kukaan muu ei huomaa. Se on kaupasta yllätyksenä tuotu erikoisolut ja wingsejä. Se on katse, joka sanoo: "Me ollaan me," ja käsi, joka ottaa kädestä kiinni kesken riidan. Se on valinta sulkea suu, kun tekisi mieli sanoa, että "Mitä mä sanoin!" Se on silittävä käsi reidellä, kun ollaan ystävien luona istumassa iltaa. Se on sanat: "Lähden lasten kanssa ulkoilemaan, haluatko jäädä vaan pelaamaan vähäksi aikaa?" Se on rakastelua riidan jälkeen ja lusikassa makoilua ennen uneen vaipumista tietäen, että tästäkin selvitään. Se on "<3" kesken työpäivän ja lempeä ääni, joka kysyy myöhemmin, miten päivä meni. 

Olen lähiaikoina havahtunut siihen, miten ihanilla tavoilla mieheni osoittaa minulle rakkautta arjessa. Nämä näennäisen pienet rakkauden teot ovat merkityksellisyydessään valtaisat. Mitä arki olisi ilman näitä ohikiitäviä huomaavaisuuksia? 

Elämässä me niin kovin helposti aliarvioimme pienten asioiden merkityksen ja pidämme niitä itsestäänselvyyksinä. Kriittisellä ja analyyttisella katseellamme näemme elämämme puutteet ja puolisomme vajavuudet. 

Haikailemme menneisiin aikoihin tai kenties jonnekin aivan muualle tai kuvitteelliseen "sit kun"- tai "jos vain" -elämään. Vertailemme elämämme täysin rempallaan olevia nurkkia muiden tiptop julkisivuun muistamatta, että myös heidän seinien sisällä riidellään, itketään ja kipuillaan. 

Emme näe metsää puilta. Emme huomaa, kuule tai näe, että aamusta iltaan tutuksi tulleet arjen huomaavaisuudet ovat kuin palapelinpalasia, joista muodostuu aivan selkeä viesti: Minä rakastan sinua. 

Nuo arkiset rakkauden osoitukset ovat oikeastaan parisuhteen selkäranka. Niiden avulla yhteys pysyy yllä päivästä toiseen kiireisten, väsyneiden tai vaikeidenkin aikojen läpi. Satunnainen kukkakimppu tai viikonloppureissu ei koskaan vaikuta parisuhteen laatuun yhtä paljon kuin arjessa toistuvasti osoitettu rakkaus.

Haluan huomata puolisoni rakkauden osoitukset. Haluan kiittää niistä. Haluan nauttia, uskoa ja luottaa niihin. 

Sen lisäksi haluan pysähtyä tässä kotiäitiarjessani varmistamaan, että välitänhän minä tuon viestin puolisolleni vai jääkö lapsia hoitaessa huomaavaisuudet hattuhyllylle? Kun mieheni painaa illalla päänsä tyynyyn ja laittaa väsyneet, univelkaiset silmänsä kiinni kokeeko hän sydämessään levollisuutta, sillä hän tietää, että on vaimonsa arvostama ja rakastettu, riittävän hyvä mies?

Sillä sinä olet, Rakkaani. Olet sitä kaikkea ja niin paljon enemmän, ja siitä haluan sinua tässä tänään kiittää.

-Petra

P.S. Tätä kirjoittaessa päässäni soi Pepe Willbergin Aamu, joka on jostain syystä teini-ikäisestä asti liikuttanut minua. Kyllä se aamu vielä koittaa, Kulta, kun saamme hyvin levänneinä pötkötellä vierekkäin kaikessa rauhassa. "Sä tuot niin hiljaa kätes kädeillein. Sanot kultasein, mä näin tahdon olla vain."

Täältä löydät muut parisuhdepostaukseni!

12 kommenttia

  1. Aivan ihana kirjoitus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon, ja kiitos kun kommentoit! <3

      Poista
  2. Aivan ihana kirjoitus! <3 sinulle on todella luotu kirjoittamisen lahja. Kiitos että univelkaisenakin jaksat kirjoittaa��Täällä tänään noteerattu mieheltä tuttipullojen pesu rakkauden tekona. Yleensä kun tää on mun homma��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Arvostan, että käytte lukemassa! <3

      Juuri tuollaiset pienet jutut piristää kummasti arjessa; huomioiduksi tuleminen tuntuu kyllä hyvältä.

      Lempeää loppuviikkoa sulle, Anna! <3

      Poista
  3. Harvoin kenellekään mitään kommentoin, mutta nyt haluan kiittää sua tästä tekstistä! Liikutti kyyneliin asti vaikken itse tällä hetkellä parisuhteessa olekaan.

    Kaikkea hyvää ja paljon rakkautta teidän perheelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa kun kommentoit, kiitos! <3 <3 Aurinkoista kevättä sulle!

      Poista
  4. Olipas aito ja kaunis teksti <3 Minäkin liikutuin kyyneliin asti tätä lukiessani. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että juurikin ne pienet huomionosoitukset ovat niitä tärkeimpiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tämä kyllä pulppusi suoraan sydämestä. Kyllä, ne pienet jutut! <3

      Poista
  5. Miten ihana, koskettava, herkkä ja kaunis kirjoitus! Kiitos! ❤

    VastaaPoista