Kolmenkympin kriisi vai univelkaisen hormonimyrsky?




un täytin 19, minulle iski ikäkriisi. Silloin ajattelin, että olen jo 19 ja mitä olen tehnyt elämälläni? Onneksi se meni pian ohi, ja ymmärsin itsekin, miten naurettavia ajatukseni olivat. Kahden viikon päästä täytän 30 ja kyllä, tänne on ehkä iskenyt kolmenkympin kriisi. Vai onko kyseessä kuitenkin raskauden ja imetyksen aiheuttama hormonimyrsky? Kertokaa te mulle!

Elämän lyhyys ja rajallisuus

Yksi teema, joka pyörii päässäni koko ajan on elämän lyhyys ja rajallisuus. Lasten saamisen myötä käsitykseni ja kokemukseni ajasta on muuttunut. Aika lyhenee. Juuri olin itse lapsi, nyt minulla on lapsia. Yhtäkkiä tuntuu siltä, että me kaikki ihmiset olemme iän puolesta paljon lähempänä toisiamme: joskus vuosikymmen tuntui pitkältä ajalta, nyt kovin lyhyeltä. 

Iskee ahdistus: Ihan pian nämä lapset ovat aikuisia! Aika tuntuu menevän ihan liian nopeasti. Ymmärrän eri tavalla elämän rajallisuuden; sen, että joudun joskus luopumaan läheisistäni tai hyvästelemään lapseni. 

Sitten itken. Itken illalla miehen vieressä sohvalla sitä, etten välttämättä koskaan tapaa lapsenlapsenlapsiani. Itken tuntemattomien ihmisten kohtaloita ja elämäntarinoita. Itken, koska haluan, että saamme elää hyvän, merkityksellisen ja terveen elämän. Me kaikki ihmiset! Itken kaikenlaisia asioita. Tuntuu välillä, että sisällä on valtava möykky. Rakkaus läheisiä kohtaan on aivan käsittämättömän suuri, samalla synnytettyään elämää maailmaan tajuaa, miten hauras ja lyhyt elämä on. Se voi tuntua jopa tuskalliselta miettiä sitä, varsinkin kun on tällainen todella tunteellinen herkkis. 

Ikääntyminen

Parikymppisenä sitä kyllä rationaalisesti tietää, että tulee ikääntymään ja joskus on itsekin Mummo, toivottavasti. Mutta jotenkin lastensaanti muuttaa senkin ymmärryksen, ehkä siksi, että oma keho muuttuu ensimmäistä kertaa elämässä niin merkittävästi, eikä paluuta ole. Myös minä tulen ikääntymään. 

Tuntuu, että katson ihmisiä eri tavalla. Huomaan ikääntymisen merkit muissa ja itsessäni uudella tavalla, ehkä omakohtaisemmin. Mietin, miten ikääntyminen tulee näkymään minussa. Pohdin, miten sinut tulen olemaan asian kanssa. Koenko itseni vielä kauniiksi ja haluttavaksi ja halukkaaksi silloinkin? Toivottavasti. 

Pian en ole enää parikymmppinen. En ole enää se nainen, joka näkyy kaikissa mainoksissa ja joka on elokuvien päärooleissa. En ole enää siinä tietyssä "ihanneiässä". Sen huomaa nyt eri tavalla, miten paljon yhteiskunnassamme ihaillaan nuoruutta. Ja miten mm. hauskuus, elämänilo, seksikkyys, seksi ja kauneus liitetään nimenomaan nuoriin ihmisiin. Vaikka yhtälailla vanhemmatkin ihmiset voivat olla edelleen sitä kaikkea, voivat nauttia kehostaan, elämästään, rakastella ja olla seksikkäitä. Ei se ole nuorten yksinoikeus. Huomaan, että nuoruuden ihannointi alkaa tökkiä eri tavalla nyt, kun itse "vanhenen". 

Huomaan tajuavani eri tavalla myös terveyden merkityksen. Nuoren ulkonäkökeskeinen tapa ajatella terveydestä on muuttunut ymmärrykseen siitä, mikä tämän kehon pointti on. Tajuan eri tavalla sen, että terveydestään täytyy pitää huolta, sillä tämä kroppa on se väline, jolla elämme elämäämme. Haluan tehdä asioita, jotka edistävät paitsi fyysistä hyvinvointiani niin myös henkisestä terveyttä: aivoista täytyy pitää huolta!



Kaikkea ei voi saada

Maailma ympärillä toitottaa, että kaiken voi saada. Iän myötä huomaa, että ei se ole ihan niin. Kaikkea ei voi saada, eikä ainakaan kaikkea samaan aikaan. 

Elämme merkityksellisiä vuosia: olemme perustaneet perheen ja työuramme ovat alussa. Paitsi omani, kun olen kotona. En edistä uraani. Onko se ok? Pitäisikö juuri nyt edistää uraa? Onko ok, että keskityn nyt lapsiin? Haluanko uran? Mitä edes haluan työn suhteen? Sitäkin tulee mietittyä. 

Onneksi tiedän, mikä minulle on nyt tärkeintä. Asumme edelleen vuokralla ja rahat on vähissä koko ajan, mutta nämä lapset menevät nyt niiden asioiden edelle. Tiedän myös, että pari vuotta on lyhyt aika: Ehdin tehdä töitä koko loppuelämäni, ja varmasti joku päivä meillä on ihan oma (pankin) kotikin. 

Suuret linjat

Parikymppisenä tapahtuu paljon. Opiskelin, vaihdoin alaa, tapasin puolisoni, menin naimisiin, sain lapsia. Nyt huomaan, että mietin usein, että onko meillä suuret linjat kunnossa. Rakennammeko sellaista elämää, jota haluamme elää? Mihin suuntaan haluamme viedä elämäämme nyt, kun niin sanottu perusta on luotu? Olemmehan sillä tiellä, millä haluammekin olla? 

Tuntuu tärkeältä miettiä näitä asioita nyt, ennen kuin hyppäämme täysillä oravanpyörään ja alamme elää ruuhkavuosia. En halua havahtua siihen, että olemme paahtaneet menemään elämää nelikymppisiksi ilman, että olemme keskittyneet niihin asioihin, jotka ovat meille tärkeimpiä. 

Sellaisia asioita olen pyöritellyt mielessäni lähiaikoina. Tai sanoisinko, että sellaiset asiat ja tunteet ovat myllertäneet sisälläni, vaikka usein toivoisin, etten niin paljon joutuisi sellaisia asioita ja tunteita pyörittelemään. Onko muita, jotka ovat kokeneet samoja ajatuksia, mietteitä ja tunteita? Onko teidän mielestä kyseessä kolmenkympin kriisi vai ehkä jokin muu? Kuuluvatko tällaiset ajatukset tiettyyn ikään vai enemmänkin tiettyyn elämäntilanteeseen, kuten siihen, että on saanut lapsia?

-Petra

6 kommenttia

  1. Mulla ei ole (vielä) kolmenkympin kriisiä, mutta voin kyllä samaistua ajatuksiisi ja pohdin välillä täysin samanlaisia asioita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla etten ole ainoa! Tavallaan... :D

      Poista
  2. Kuulostaa tutulta, juuri nuo vanhenemispohdinnat ja omien lasten kasvun seuraaminen. Välillä ei tiedä, että haluaisiko heidän kasvavan nopeasti vai jäävän ikuisesti pieniksi. Kaiken muun ahdistuksen lisäksi minulla on kauhea maailmantuska, joka on vielä korostunut lasten saannin myötä. Kaikki kamalat uutiset maailmasta ahdistavat ja välillä tuntuu, ettei kannattaisi lukea edes uutisia.

    Oman uran luominen on vielä sitten oma lukunsa, koulutusta on vaikka muillekin jakaa, mutta oma paikka maailmassa (kodin ulkopuolella) on vielä löytymättä.

    Kiitos hyvästä tekstistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Just toi: katkeran suloinen kasvu! Jokainen vanhempi haluaa, että lapsi kasvaa itsenäiseksi omaksi ihmisekseen, ja silti se on niin raastavaa samanaikaisesti! Ja napanuora venyy ja paukkuu, yhyy!

      Mulla tuo sama, aika näyttää, mistä sitä itsensä sitten työelämän suhteen löytää.

      Pahoittelut viivästyneestä vastauksesta!! <3

      Poista
  3. Dear god! Mä niiiiiin fiilaan! Todella hyvä teksti <3

    Mä olen sitä mieltä, että kolmenkympin kriisi on megatärkeä oman elämän kannalta. On tosi tärkeää nimenomaan pysähtyä miettimään suuria linjoja kuntoon - luultavasti ne ovat juuri hyvin ja oikeaan suuntaan ollaan menty koko ajan, mutta sitten ainakin tietää sen.

    Mutta hitto nuo ajatukset vievät energiaa ja ovat välillä aivan musertavia. Vain aika auttaa niihin. Paljon tsemppiä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Julia!

      Ja tieks nyt kun oon kriiseillyt tässä pari viikkoa, niin mä todella komppaan sun ajatusta tämän kriisin tärkeydestä! Nyt on se hetki, että pitää vähän funtsia, miten haluaa tästä eteenpäin jatkaa tätä aikuisen elämäänsä! :D

      Poista