Tyttöjen viikonloppu Jyväskylässä!

Tyttöjen viikonloppu Jyväskylässä!




eipä hei ja hyvää alkanutta viikkoa! Vaikka viime viikolla flunssa ja oksennustauti koittivat iskeä kapuloita meikä mamman rattaisiin - eli siis tyttöjen viikonloppusuunnitelmiini - niin kyllä vain, kaikesta huolimatta, minä ja ja le bebé istuimme junassa perjantai-iltapäivällä kello 16. Nokka ensin kohti Tamberetta, missä vaihdoimme junaan, jossa odotti Helsingistä tullut rakas ystäväni, ja siitä sitten matkasimme vielä yhdessä tuumin Jyväskylään meidän hostin luo. 

Ja ai että ai että, kyllä ystävien seura tekee hyvää. Odotin tätä miittiä kuin kuuta nousevaa, ja oli vaan niin best hengailla ja viettää aikaa yhdessä - naisten kesken. Ystävälläni oli vielä suurin osa viikonlopusta lapsivapaana, kun hänen poitsunsa meni isinsä kanssa evakkoon, niin saatiin kyllä relata mukavasti. 

Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, niin näin vanhemmiten sitä todella arvostaa ihan eri tavalla ystävyyssuhteita. Näiden naisten kanssa on vielä erityisen spessu yhteys, sillä olemme olleet ystäviä seiskalta asti. Siis basically ihan baby face-ajoilta lähtien, ja ollaan kasvettu aikuisiksi yhdessä. Meillä oli aikoja yläkoulun jälkeen, kun elämä vei, olimme eri maissakin välillä, eikä nähty säännöllisesti, mutta nyt kun olemme asettuneet aloillemme ja villit viilettämiset ovat ohi - tavallaan ohi - niin meidän yhteys on vaan vahvistunut. 

Ollaan usein pohdittukin sitä, että lapsuusajan ystävyyssuhteet ovat sillä tavalla ainutlaatuisia verrattuna aikuisena solmittuihin suhteisiin, että lapsuudenystävät tuntevat usein esim. perheesi ja tunnetaan sillä tavalla syvemmin. Olemme käyneet läpi murrosiän ja kaikki siitä seuranneet vaiheet, ja nyt 2/3 meistä on naimisissa ja äitejä ja kolmannen häitä tanssitaan elokuussa. Tuntuu välillä ihan kreisiltä, jos tiedätte mitä tarkoitan. 




Viikonloppu oli jollainlailla taas niin täydellinen. Perjantaina laitoimme lapset suoraan nukkumaan, minkä jälkeen nautimme juustoja, viiniä ja höpöttelimme myöhään. Vaihdoimme myös lahjoja, sillä meillä on kaikilla lähekkäin synttärit. Sain ihanat Uhanan korvikset! (Kiitos tytöt!) 

Seuraavana päivänä puuromaakari eli minä valmistin meille aamupalaa ja vietimme rauhallisen aamupäivän ystäväni ihanassa kodissa. Puolilta päivin paikalla ollut minimies lähtikin lopuksi ajaksi hoitoon, ja me suuntasimme Jyväskylän keskustaan. Kävimme Bella Romassa pizzoilla, piipahdimme kirpparille, muutamiin kauppoihin ja kävimme vielä kahvillakin. Illalla saunottiin, laitettiin kasvonaamiot, tehtiin vähän Aperol Spritzejä juteltiin yömyöhiin. 




Sunnuntaina ehdittiin vielä syödä aamupalaa yhdessä, käydä tekemässä toinen kirpparikierros (tein muuten kivoja löytöjä!) ja käytiin kahvittelemassa kauniissa Kuokkalon Kartanossa. Neljän maissa hypättiin ystäväni ja vauvani kanssa taas VR:n kyytiin ja lähdettiin kotiin hyvän weekendin jälkeen. Nyt vaan seuraava viikonloppu kalenteriin ylös! Taidetaan treffata seuraavaksi taas täällä Turussa. 

Tulevana perjantaina täytän 30! Siihen liittyviä juttuja tiedossa tällä viikolla.

-Petra

Edeltävää tyttöjen viikonloppua vietimme syyskuussa. Siitä täällä

Flunssaa ja rumsteerausta

Flunssaa ja rumsteerausta

 

Hyvää iltaa! Ollaan jo keskiviikossa, enkä ole tänne blogin pariin vielä tällä viikolla päässyt. Korjataanpa asia siis nyt. Tännekin on iskenyt tai iskemässä jonkinlainen pöpö, flunssaa tuntuu nyt olevan liikenteessä. Kurkkuun sattuu ja päätä särkee, mutta vielä ei ole muita oireita. Toivotaan, ettei tulekaan. 

Olen nimittäin viikonloppuna suuntaamassa ystävän luo Jyväskylään meidän pikkuneidin kanssa. Siellä on tarkoitus viettää tyttöjen viikonloppua, ja se tulee nyt kyllä niiiiin tarpeeseen! En siis todellakaan halua sairastua niin pahasti, etten pääsisi lähtemään. Ja hei, junaliput on jo valmiina!

Flunssan lisäksi jonkinlainen rumsteerauskärpänen on puraissut, ja tekisi mieli järkätä kodin sisustusta uusiksi. Mies ei aivan yhtä riemuissaan ole ideoistani, joten toistaiseksi olen sisustanut vasta päässäni, ja yritän eri tavoin mallintaen vakuuttaa, että ideani ovat hyvät. Haluaisin siis ainakin kokeilla vaihtaa makuuhuoneita lasten kanssa päittäin niin, että lapset saisivat isomman makkarin. Leikkitilaa olisi näin paljon enemmän. Hieman haasteellista on vain työpisteemme sijoitus, se kun ei sellaisenaan taida mahtua pienempään makkariin. Täytyy jatkaa pohdintoja!



Sunnuntaina oli muuten todella upea keli! Käytiin aamupäivällä Ruissalossa ulkoilemassa - hyrrrrr miten kylmää! - ja iltapäivällä kahvittelimme Café Artissa ystävien kanssa. 


Mitäs sinne kuuluu kaikille? Kertokaapa kommenteissa!

-Petra

P.S. Jokapäiväistä elämää ja touhuja voi seurata Instassa (täällä), varsinkin Instastoorissa olen melko aktiivinen!

Mitä some ei kerro: elämä on sotkuista, monella tapaa

Mitä some ei kerro: elämä on sotkuista, monella tapaa


Olen lähiaikoina näyttänyt InstaStoryn puolella välillä sotkuista kotiamme. Siivottava ei - etenkään lapsiperheissä - siivoamalla lopu, vaan esimerkiksi keittiön kaaos pitää selättää useita kertoja päivässä, jokaisen aterian jälkeen. Varsinkin nyt, kun meillä on taas pieni sormiruokailija. Mikä on ollut mielenkiintoista, kivaa ja koskettavaa on se, että minun inboxiini on tulvinut kasapäin viestejä teiltä muilta äideiltä! Selkeästi monellakin on kaipuu nähdä jotain muutakin kuin sitä viimeisen päälle siloteltua kauneutta, vaikka silläkin on paikkansa. On ihana lukea tarinoitanne ja vastailla teille, ja viesteistä on noussut esiin kaksi keskeistä sanomaa: Meillä myös! ja KIITOS! Kiitos, kun on joku, joka uskaltaa olla aito. Kiitos, nyt minun on helpompi olla, emme ole ainoita, joilla sotkua tulee kaikista siivousyrityksistäni huolimatta. Kiitos, rehellisyytesi antaa minulle voimia arkeen, kun olen väsynyt ja välillä mielikin on maassa. 

Täydellinen some-elämä

Olen miettinyt elämää ja sitä, miten some muokkaa käsityksiämme siitä, mikä on tavallista, inhimillistä ja todellista. Uskoisin, että valtaosa lukijoistani / seuraajistani ovat fiksuja, medialukutaitoisia aikuisia, kuten minäkin, mutta kriittisyydestä huolimatta siloteltu ja aina sensuroitu somemaailma voi vaivihkaa vaikuttaa meidänkin käsityksiimme elämästä, kauneudesta ja ihmisyydestä. 

Kun scrollaamme Instagramissa tai selaamme blogeja, näemme usein toinen toistaan kauniimpia kuvia. Kauniita ihmisiä kauniissa vaatteissa kauniissa paikoissa. Hymyssä suin, positiivisin ja iloisin mielin valitsemassa onnellisuuden ja levittämässä hyvää fiilistä, sillä tunteemme ovat tahtomme alaisia ja voimme yksinkertaisesti päättää olla joka päivä aurinkoisia Hangon keksejä. Näemme kauniisti sisustettuja, siistejä koteja, joissa asuu onnellisia pariskuntia, ihania lapsia ja joissa juhlitaan #squadgoals -frendien kanssa. Kaikki on kaunista, täydellistä. 

Arkinen ja inhimillinen todellisuushan on usein vähän muutakin. Peilistä ei tuijota takaisin filtteröidyt kasvot ja Facetunella valkaistut hampaat, vaan ihan oikea ihminen. Ihminen, jolla voi olla ajoittain valtavia murheita ja kipuja, jolla voi olla raskasta elämässä, jolla voi olla kriisi parisuhteessa, joka on burnoutin rajalla duunissa tai jolla on yksinkertaisesti vain huono päivä, selittämättömästä syystä. Kuinkakohan moni kokee välillä lyyhistyvänsä epämääräisen paineen alle, koska ei todellakaan koe, että voisi vain päättää elää "onnellista unelmaelämää", mikä somen mukaan näyttää onnistuvan kaikilta muilta. Kontrasti oman, oikean elämän välillä ja muiden ihmisten some-elämän välillä on järisyttävä.

Kuva julkaistu Elina Salmisen luvalla

Tarkasti rajattu vilahdus

Ymmärrän, että some on monelle hyvän fiiliksen paikka. Sinne mennään inspiroitumaan. Siellä näytetään itsestä se paras puoli. Se onnellinen ja iloinen versio. Valitaan se onnistunein selfie, rajataan kuvasta pois taustalla oleva pyykkikasa ja jätetään kertomatta, että kukkakimppu on kyllä mieheltä saatu, mutta riidan jälkeen, tai että hymyn takana on oikeasti surullinen mieli tai että 57 työnhakuyrityksen jälkeen ei ole tullut yhtäkään pyyntöä haastatteluun. 

Eikä niitä asioita tarvitsekaan siellä kertoa. Mielestäni viisautta on rajata omaa elämäänsä ja miettiä, ketkä on niitä oikeasti läheisiä tyyppejä, joille avaudut ja kerrot todelliset kuulumisesi. Samalla on todella tärkeä tiedostaa, että se mitä näet ihmisten elämästä somen välityksellä on mitättömän pieni murto-osa todellisuudesta - eikä aina vastaa todellisuutta lainkaan, nykyään kun moni rakentaa kuvia nimenomaan somea varten. Toisen ihmisen voi oikeasti tuntea vain viettämällä hänen kanssaan aikaa ja elämällä elämää hänen kanssaan. Ja valitettava tosiasia on se, että aina emme edes silloin tiedä, mitä jollekin oikeasti kuuluu. 

Vaikka minäkin olen aito ja rehellinen, niin silti olen hyvinkin tarkka ja rajaava sen suhteen, mitä kerron ja näytän itsestäni somessa. Niin sen kuuluu olla. Se, ettei näytä tai kerro kaikkea, ei ole epäaitoa tai valheellista, se on vain tervettä. Ei meidän kuulukaan kertoa kaikkea kaikille. 

En siis peräänkuuluta rajattomuutta tai sitä, että somessa pitäisi ylijakaa. 

Kuva julkaistu Elina Salmisen luvalla

Elämä on sotkuisempaa kuin some antaa ymmärtää

Mutta haluaisin muistuttaa jokaista, että hei, vaikka sen tiedämmekin, niin some on some. Se, mitä siellä näemme, on pieni, usein hyvin tarkkaan rakennettu ja rajattu kuva jonkun ihmisen elämän jostain pienestä hetkestä. 

Siellä on trendikästä olla hyvän tuulinen, energinen, hauska, elämässä pärjäävä nautiskelija, jolla on runsaasti ongelmattomia ihmissuhteita ja selkeä visio ja päämäärä tapahtumarikkaassa, effortlessly cool elämässään. Tämä nyt hieman kärjistetysti sanottuna. Eikä se missään nimessä ole välttämättä laisinkaan valheellinen kuva ihmisestä, mutta rajattu ja kapea se on. 

Oikea elämä - vaikka se hetkittäin onkin sitä some-elämää - on myös sotkuista, monellakin tapaa. Kodit ovat sotkuisia (ja niissä oikeasti eletään), ihmissuhteet voivat olla sotkuisia, oma tunne-elämäkin voi olla aika-ajoin aika sotkuista (ainakin kerran kuussa, hehheh).

Muistetaan tämä. 

Ja vaalitaan niitä ihan oikeita ihmissuhteita. Onhan sinulla niitä ihmisiä, joille näytät sen koko kuvan, ei vain rajattua, siloteltua ja siivottua versiota? Ja olethan sinä se ihminen jollekin? Se ihminen, jolle hän uskaltaa näyttää elämänsä, sotkuineen päivineen?


Jos muuten haluaa tuntea ja aistia oikeaa, inhimillistä elämää, niin suosittelen lämpimästi tutustumaan Elina Salmisen aivan upeisiin runoihin, joista kaksi näkyvät tässäkin postauksessa. Elina ihanasti antoi minule luvan jakaa nämä kuvat kanssanne. Hänen bloginsa kulkee nimellä Kesken - koska keskeneräinen on kaunista! Elinalla on ainutlaatuinen tapa nähdä, kiteyttää, oivaltaa ja lohduttaa. 

Kiitos kaikista viesteistänne! Olette ihania. Aion jatkossakin jakaa rehellisesti ja aidosti sen, mitä teille jaan. Elämään kuuluu laaja kirjo tunteita, tilanteita, hetkiä. Juuri se tekee elämästä niin kaunista! 

Mitä ajatuksia sinulla on tästä aiheesta? Armollista ja levollista loppuviikkoa! 

-Petra

Kolmenkympin kriisi vai univelkaisen hormonimyrsky?

Kolmenkympin kriisi vai univelkaisen hormonimyrsky?




un täytin 19, minulle iski ikäkriisi. Silloin ajattelin, että olen jo 19 ja mitä olen tehnyt elämälläni? Onneksi se meni pian ohi, ja ymmärsin itsekin, miten naurettavia ajatukseni olivat. Kahden viikon päästä täytän 30 ja kyllä, tänne on ehkä iskenyt kolmenkympin kriisi. Vai onko kyseessä kuitenkin raskauden ja imetyksen aiheuttama hormonimyrsky? Kertokaa te mulle!

Elämän lyhyys ja rajallisuus

Yksi teema, joka pyörii päässäni koko ajan on elämän lyhyys ja rajallisuus. Lasten saamisen myötä käsitykseni ja kokemukseni ajasta on muuttunut. Aika lyhenee. Juuri olin itse lapsi, nyt minulla on lapsia. Yhtäkkiä tuntuu siltä, että me kaikki ihmiset olemme iän puolesta paljon lähempänä toisiamme: joskus vuosikymmen tuntui pitkältä ajalta, nyt kovin lyhyeltä. 

Iskee ahdistus: Ihan pian nämä lapset ovat aikuisia! Aika tuntuu menevän ihan liian nopeasti. Ymmärrän eri tavalla elämän rajallisuuden; sen, että joudun joskus luopumaan läheisistäni tai hyvästelemään lapseni. 

Sitten itken. Itken illalla miehen vieressä sohvalla sitä, etten välttämättä koskaan tapaa lapsenlapsenlapsiani. Itken tuntemattomien ihmisten kohtaloita ja elämäntarinoita. Itken, koska haluan, että saamme elää hyvän, merkityksellisen ja terveen elämän. Me kaikki ihmiset! Itken kaikenlaisia asioita. Tuntuu välillä, että sisällä on valtava möykky. Rakkaus läheisiä kohtaan on aivan käsittämättömän suuri, samalla synnytettyään elämää maailmaan tajuaa, miten hauras ja lyhyt elämä on. Se voi tuntua jopa tuskalliselta miettiä sitä, varsinkin kun on tällainen todella tunteellinen herkkis. 

Ikääntyminen

Parikymppisenä sitä kyllä rationaalisesti tietää, että tulee ikääntymään ja joskus on itsekin Mummo, toivottavasti. Mutta jotenkin lastensaanti muuttaa senkin ymmärryksen, ehkä siksi, että oma keho muuttuu ensimmäistä kertaa elämässä niin merkittävästi, eikä paluuta ole. Myös minä tulen ikääntymään. 

Tuntuu, että katson ihmisiä eri tavalla. Huomaan ikääntymisen merkit muissa ja itsessäni uudella tavalla, ehkä omakohtaisemmin. Mietin, miten ikääntyminen tulee näkymään minussa. Pohdin, miten sinut tulen olemaan asian kanssa. Koenko itseni vielä kauniiksi ja haluttavaksi ja halukkaaksi silloinkin? Toivottavasti. 

Pian en ole enää parikymmppinen. En ole enää se nainen, joka näkyy kaikissa mainoksissa ja joka on elokuvien päärooleissa. En ole enää siinä tietyssä "ihanneiässä". Sen huomaa nyt eri tavalla, miten paljon yhteiskunnassamme ihaillaan nuoruutta. Ja miten mm. hauskuus, elämänilo, seksikkyys, seksi ja kauneus liitetään nimenomaan nuoriin ihmisiin. Vaikka yhtälailla vanhemmatkin ihmiset voivat olla edelleen sitä kaikkea, voivat nauttia kehostaan, elämästään, rakastella ja olla seksikkäitä. Ei se ole nuorten yksinoikeus. Huomaan, että nuoruuden ihannointi alkaa tökkiä eri tavalla nyt, kun itse "vanhenen". 

Huomaan tajuavani eri tavalla myös terveyden merkityksen. Nuoren ulkonäkökeskeinen tapa ajatella terveydestä on muuttunut ymmärrykseen siitä, mikä tämän kehon pointti on. Tajuan eri tavalla sen, että terveydestään täytyy pitää huolta, sillä tämä kroppa on se väline, jolla elämme elämäämme. Haluan tehdä asioita, jotka edistävät paitsi fyysistä hyvinvointiani niin myös henkisestä terveyttä: aivoista täytyy pitää huolta!



Kaikkea ei voi saada

Maailma ympärillä toitottaa, että kaiken voi saada. Iän myötä huomaa, että ei se ole ihan niin. Kaikkea ei voi saada, eikä ainakaan kaikkea samaan aikaan. 

Elämme merkityksellisiä vuosia: olemme perustaneet perheen ja työuramme ovat alussa. Paitsi omani, kun olen kotona. En edistä uraani. Onko se ok? Pitäisikö juuri nyt edistää uraa? Onko ok, että keskityn nyt lapsiin? Haluanko uran? Mitä edes haluan työn suhteen? Sitäkin tulee mietittyä. 

Onneksi tiedän, mikä minulle on nyt tärkeintä. Asumme edelleen vuokralla ja rahat on vähissä koko ajan, mutta nämä lapset menevät nyt niiden asioiden edelle. Tiedän myös, että pari vuotta on lyhyt aika: Ehdin tehdä töitä koko loppuelämäni, ja varmasti joku päivä meillä on ihan oma (pankin) kotikin. 

Suuret linjat

Parikymppisenä tapahtuu paljon. Opiskelin, vaihdoin alaa, tapasin puolisoni, menin naimisiin, sain lapsia. Nyt huomaan, että mietin usein, että onko meillä suuret linjat kunnossa. Rakennammeko sellaista elämää, jota haluamme elää? Mihin suuntaan haluamme viedä elämäämme nyt, kun niin sanottu perusta on luotu? Olemmehan sillä tiellä, millä haluammekin olla? 

Tuntuu tärkeältä miettiä näitä asioita nyt, ennen kuin hyppäämme täysillä oravanpyörään ja alamme elää ruuhkavuosia. En halua havahtua siihen, että olemme paahtaneet menemään elämää nelikymppisiksi ilman, että olemme keskittyneet niihin asioihin, jotka ovat meille tärkeimpiä. 

Sellaisia asioita olen pyöritellyt mielessäni lähiaikoina. Tai sanoisinko, että sellaiset asiat ja tunteet ovat myllertäneet sisälläni, vaikka usein toivoisin, etten niin paljon joutuisi sellaisia asioita ja tunteita pyörittelemään. Onko muita, jotka ovat kokeneet samoja ajatuksia, mietteitä ja tunteita? Onko teidän mielestä kyseessä kolmenkympin kriisi vai ehkä jokin muu? Kuuluvatko tällaiset ajatukset tiettyyn ikään vai enemmänkin tiettyyn elämäntilanteeseen, kuten siihen, että on saanut lapsia?

-Petra

Viikon lempparit ♡

Viikon lempparit ♡











ällä viikolla on ollut useampia pieniä juttuja, joista olen iloinnut, joten ajattelin jakaa niitä täälläkin! Pienet ilot arjessa piristää silloinkin, kun muutoin väsyttää tai on murheita. Suosittelen!

 Siisti koti: Järjestysprojekti etenee ja se jos mikään tekee hyvää myös mielenterveydelle!

 Hempeän vaaleanpunaiset neilikat: lempi kukkani! Nämä ovat siitäkin ihanat, että ne kestävät todella hyvin, jos vain muistaa vaihtaa veden tarpeeksi usein.

 Meidän Anno-matto. Jotenkin kevätvalossa sitä ihastelee taas uusin silmin.

 Puhtaat lakanat, nämäkin muuten Anno-merkkiset. Huomasin muuten tätä kirjoittaessa, että Annolla on oma verkkokauppa!

 Appelsiini-sesonki on täällä! Ne ovat nyt todella mehukkaita ja mikä parasta: edullisia! Vinkki: valitse sileä ja painava appelsiini.

 Jumpat: Tällä viikolla olen käynyt kolmessa eri jumpassa ja se on vaan niin hauskaa. Tällä hetkellä nautin erityisesti stepistä. Siis steplauta-stepistä, ei se tanssi.

 Valoisuus! Ahh, miten sielu riemuitsee ja herää eloon auringon paistaessa!

 Kahvi ja suklaa. Ja minulla nuo ovat lähes aina Mestarinsekoitus-kahvia ja Rainbown Caramel & Seasalt -tummasuklaa (64 %).

 Uudet spotit, jotka ostimme telkkarin taakse Ikeasta. Valaisevat todella kivasti!

 Esikoisen pusut ja hellyyspuuskat ja kuopuksen kiinteiden aloitus.

 Basilika: todella kaunis keittiönpöydällä. Edullinen tapa tuoda vihreyttä sisälle!

 Martinexin talvialennuksesta tilatut lastenvaatteet.

 Hyvän Mielen Vuosi - tehtäväkirja. Se on todella ihana! Sain Hiekkaleikkejä Jenniltä idean myös värittää kirjaa. Toistaiseksi lisäväriä ei ole vielä kirjaan ilmestynyt, paitsi tuohon kanteen muutama ketsuppitahra... (Kirjoitin kirjasta aiemmin täällä.)

 Essencen The Gel -kynsilakka. Hintaa on alle 3 euroa, mutta väri on todella pigmenttinen ja pysyvyys on mielestäni yhtä hyvä - ellei parempi - kuin muilla markettilakoilla.

 Mieheltä joululahjaksi saatu L'Occitanen jalkavoide

Mitä lemppareita teillä on?

-Petra

*Hyvän Mielen Vuosi - tehtäväkirja saatu PS-Kustannukselta.

Kultainen bomber ja tyylipohdintaa

Kultainen bomber ja tyylipohdintaa


iikko sitten piipahdin Vero Modan alennusmyynteihin ja kuin harakka konsanaan iskin silmäni oitis rekissä roikkuvaan kiiltävään, vaalean kultaiseen bomber-takkiin. "Aivan ihana!" ajattelin ja nappasin sen samantien mukaani sovituskoppiin. Se oli ihastusta ensisilmäyksellä, mutta romahdin pilvilinnastani rytinällä, kun vilkaisin hintalappua. Normihinnasta, 60 euroa, oli vain puolet pois. En voinut mitenkään perustella itselleni, että laitan pienistä tuistani monta kymppiä vaatteeseen, jota en tarvitse. Mutta ah, se oli niin kaunis. Haikein mielin palautin sen rekkiin ja marssin pois. 

Flash forward perjantai-iltaan. Oltiin koko perhe kävelyllä räntäsateessa. Vilkaisin puhelinta, jossa oli viesti ystävältä: kyseinen takki oli nyt spotattu -70 % alennuksessa. Käskin kaverini nappaamaan sen minulle, mutta olin myöhässä: hän oli jo lähtenyt kotiin. 

Voi, minun ihana takkini! Kerroin miehelle, että olin iskenyt silmäni erääseen kauniiseen takkiin, enkä ole saanut sitä pois mielestäni. Onneksi mieheni oli sitä mieltä, että jos haluan takin, niin voimme lähteä hakemaan sen samantien. Kilautin nopeasti liikkeeseen ja kysyin, vieläkö takki oli vapaana. Olihan se, ja myyjä laittoi sen sivuun odottamaan noutajaansa, eli minua. Ei mennyt montaa minuuttia, kun kiikutin paperikassissa kotiin ihanan, kuvissakin näkyvän kultaisen bomber-takin hintaan 18e. 



Millainen minun tyylini on?

Silloin kun iskin silmäni tähän takkiin ja sovitin sitä pukukopissa ihastukissani, aloin miettiä omaa tyyliäni. Vaikka kuinka ihailen klassista, yksinkertaista tyyliä, ja vaikka miten aika-ajoin olen ehkä koittanut olla hieman klassisempi, tyylikkäämpi tai jopa aikuisempi, niin ei se vain ole minua. 

En oikeastaan osaa edes määritellä tyyliäni. Ehkä sen voisi määritellä parhaiten niin, että ostan sellaisia asioita, jotka miellyttävät silmää ja joissa on hyvä olla. Välillä tykkään vähän räväyttää - ainakin omalla mittapuullani - ja ostaa jotain erikoisempaa, kuten pitkän karvaliivin tai tämän kyseisen bomberin. 

Tyyli-ikonini on fiktiivinen hahmo

Itseasiassa minua on hieman huvittanut, että Me Before You elokuvan naispääosan, Lou Clarken, tyyli vetoo minuun! Vaikka kirjan mukaan hänen tyylinsä on todella erikoinen, ja sitä se kaiketi elokuvassakin oli, niin jokin siinä vain ihastuttaa! Kaikki ne värit, leikkisyys ja se tapa, jolla hän asujaan kantaa. I like that! 

Lou Clarke on erilainen, persoonallinen ja todella ihastuttava minun silmissäni - vaikka hänen asunsa ovatkin välillä todella övereitä. Mutta hän oli se syy, että ostin itselleni alennuksesta karvaliivin, vaikka en ollut ihan varma, oliko se kaamee vai magee. (Mieheni mielestä se on minun jääkarhuasuni!). Ja kopioin suoraan pari hänen kampaustaan, koska ne olivat niin suloisia. Fiktiivinen hahmo on inspiroinut minua leikittelemään, ja rohkaissut pukeutumaan omaksi ilokseni. 

Ja ehkä näen Clarkessa jotain samaa kuin itsessäni muutenkin. Pirtsakka, tyttömäinen ja vähän kömpelö honkkeli. 



Alehaukka

Jos vertasin itseäni harakkaan kuvaillessani, miten reagoin nähdessäni tämän takin, niin samaistun vielä yhteen toiseenkin lintuun: haukkaan. Minä olen nimittäin varsinainen alehaukka, mitä tulee vaatteiden ostamiseen. En taida omistaa montakaan vaatetta, jotka olisin ostanut normihintaisena. Shoppailen itseasiassa todella harvoin, mutta kun ostan jotain, ostan sen lähes aina alennuksesta. 

Se on eräänlaista peliäkin: koen olevani voittaja, mitä edullisemmin olen vaatteeni saanut. Tässä pelissä uskallan myös ottaa riskejä, kuten tämän bomberin kohdalla. Ajattelin silloin, että jos se tulee lisäaleen, niin nappaan sen. Samoin kävi kesällä: Ihastuin erääseen paitaan tulisesti, mutta en raaskinut mitenkään pulittaa siitä 40 euroa. Koko kesän odotin, että se tulee alennukseen. Vihdoin, kun kaikki muut kesävaatteet olivat olleet jo tovin alennuksessa, se laitettiin myös aleen. Ja minä nappasin sen oitis! Siinä missä joku voisi kehuskella kalliilla vaatteella, minä koen mielihyvää, jos saan todeta, että "maksoi kuule vain 5 euroa alennuksessa!" 

Ja parhaita löytöjä teen kirpparilla. Olen ollut lähipiirissäni jopa tunnettu siitä - heh heh - että kun menen kirpparille, löydän vaikka mitä. Sepä vasta hauskaa onkin, kun saa kertoa kirppislöytöjensä hinnan! Valitettavasti lähivuosina en ole ehtinyt juuri kiertelemään kirppareille, mutta muutamia helmiä on tullut ostettua Facebook -kirppareiden kautta. 

Kuvissa näkyvä laukku on muuten kirpparilöytö vuosikymmenen takaa. Taisin maksaa siitä silloin pari euroa, enkä ollut ihan varma, mitä mieltä siitä olin. Se on kuitenkin pysynyt mukana kaikki nämä vuodet ja aina välillä pääsee ulkoilutettavaksi. Jollain tavalla se on ehkä aika ruma, toisaalta jotenkin aika magee! Haha. Myös kuvan paita on muuten parin euron nettikirppariöytö.

Laatu on toki myös tärkeää, ja varsinkin ulkovaatteissa ja kengissä sillä on minulle erityisen paljon merkitystä. Juuri niissä vaatteissa, jotka ovat kovimmalla kulutuksella ja säiden armoilla. Talvikengät ovat Goretexia, tottakai, ja arvostan muutenkin teknisiä ominaisuuksia, koska liikun ulkona säällä kuin säällä! Takana ovat ne teini-iän päivät, kun ulkona kuljettiin paukkupakkasillakin minihameessa ja sukkahousuissa - enimmillään minulla oli kerran KAHDEKSAT nylonsukkikset päällä, koska MINIHAMEtta oli pakko käyttää. Tähän voisin kommentoida montakin asiaa, mutta päällimmäisenä en voi kuin arvostaa omistautumistani "tyylilleni" silloin senkin kustannuksella, että pissalla käyminen oli varmasti melkoinen operaatio...! HAH.

Millainen tyyli sinulla on? Kuka sinua inspiroi? Jaa kommenteissa, olisi tosi mielenkiintoista kuulla teidän inspiraation lähteitä!

-Petra

Siivota ehtii myöhemminkin! ja muita epärealistisia heittoja siisteydestä

Siivota ehtii myöhemminkin! ja muita epärealistisia heittoja siisteydestä

"Siivota ehtii myöhemminkin!" 
"Keskity nyt lapsiin!"
"Jonain päivänä siivoamista ei enää ole..."
"Älä stressaa, kodin ei tarvitse olla tiptop!"

iinä muutama asia, jotka usein sanotaan äideille, jotka purkavat turhautuneisuuttaan kaaoksen vallassa olevaan kotiinsa. Ymmärrän näiden hyvää tarkoittavien heittojen pointin kyllä, mutta sanoisin, etteivät ne ole välttämättä kovinkaan realistisia. 

Me ihmiset olemme hyvin erilaisia siisteyden suhteen: jotkut eivät huomaa sotkua, vaikka koti alkaisi muistuttaa kaatopaikkaa, kun taas toiset ovat neuroottisempia ja pelkästään auki jääneet kaapinovet aiheuttavat ahdistusta. Vanhemmuuden myötä kodin siisteyteen ei vaikutakaan ainoastaan siellä asuvat aikuiset, vaan myös lapset -luonnollisesti. Kotihommien määrä kasvaa eksponentiaalisesti ja niiden tekemiseen käytettävissä oleva aika pienenee. 

Tämä yhtälö voi ahdistaa. Etenkin, jos olet kotona oleva vanhempi. Silloin olet lähes 24/7 kotonasi, ja koti on käytännössä työpaikkasi - sotkua ei pääse pakoon. Usein päävastuu kotitöistä on myös kotona olevalla vanhemmalla. Kyllä siinä alkaa monella järki rakoilla, jos lattiapintaa ei ole näkynyt päiväkausiin ja puhtaita vaatteita ei ole. 


Täydellisyyden tavoitteluako?

Veikkaan, että äitien pyrkimys pitää kotia siistinä on harvoin perfektionismia. Toki joissain tapauksissa äidin siivousvimma ei ole suhteessa elämäntilanteeseen. En kuitenkaan itse tiedä kovinkaan montaa äitiä, jotka tavoittelevat tiptop siistiä kotia, joka kiiltää ja huohkuu seesteisyyttä kuin Kodinkuvalehden kauniit kuvat. Ei. Suurin osa yrittää ylläpitää sellaista siisteyttä, että kodissa pystyy kulkemaan jokseenkin turvallisesti ilman tapaturmariskiä, että keittiöön mahtuisi laittamaan ruokaa lapsilleen (jotka muuten kotihoidossa ollessaan syövät sen about 5-6 kertaa päivässä) ja että kaapeissa olisi puhtaita vaatteita. 

Nämä ihan perushommat vievät paljon aikaa - varsinkin se tavaroiden vieminen takaisin paikoilleen, mitä saa yllättäen tehdä aika paljon. Kukaan ei nimittäin ole yhtä nopea ja taitava sotkemaan kuin taapero. Harva äiti pyrkii täydellisyyteen, mutta ihanteellista olisi, ettei päivän aikana kukaan joudu päivystykseen kompastumistapaturman vuoksi tai äidin järki katoa päästä kaaoksen keskellä. 

Kaaos ympäristössä - kaaos mielessä

Väittäisin, että yksi perustarve hyvän elämän elämiseen on tyydyttävän siisti ympäristö, mikä on myös äidin oikeus. Tämä on itseasiassa tutkittu juttu: kodin siisteys vaikuttaa mielenterveyteemme. Siistissä kodissa elävät ovat usein terveempiä ja aktiivisempia, ja kaaoksessa elävillä on korkeampi kortisolitaso (stressihormoni) ja he ovat usein väsyneempiä ja masentuneempia. Siistillä, järjestyksessä olevalla kodilla on tutkitusti myös positiivinen vaikutus terveelliseen syömiseen, liikuntaan ja parisuhteeseen. (Tarkemmin aiheesta täällä ja täällä). 

Siivota ehtii myöhemminkin toki, vähän kuin nukkuakin ehtii varmasti myöhemminkin. Ongelma on siinä, että läsnäoleminen ja elämästä nauttiminen tässä ja nyt on hieman vaikeaa, jos aivot ovat univelasta aivan sumussa tai koti on niin kaaoksessa, että seinät kaatuu päälle ja mieli järkkyy. Silloin kommentit, kuten "Nauti nyt!" tuntuvat pöljiltä. 

Siivoamisesta valittaessa en edes usko, että se siivoaminen on se asia, joka stressaa, vaan pikemminkin se, ettei aikaa siivoamiseen ole. Yhdessä äitiporukassa kerran nimittäin juteltiin siivoamisesta, ja naurettiin, että moni kokee esimerkiksi vessan pesemisen nykyään rentouttavana omana aikana, jos saa tehdä sen yksin ja rauhassa. Mutta varsinkin lasten ollessa pieniä, he tarvitsevat koko ajan aikuisen valvovaa silmää, joten ylimääräistä aikaa ei juuri ole. 


Mustavalkoinen ajattelu

Alussa mainitut heitot ovat myös melko mustavalkoisia. Se, että äitiä stressaa sotku tai se, ettei ehdi sotkua siivota ei tarkoita, etteikö hän kokisi olevansa todella siunattu, koska hänellä on sotkevia lapsia. Se ei tarkoita, että äiti ei siedä sotkua tai että hän perfektionisti, jolla on utopistiset siisteysvaatimukset. Se ei myöskään tarkoita, että äiti ei nauti täysillä tästä elämänvaiheesta tai rakasta niitä pieniä sotkevia räkänokkiaan. 

Elämä ei ole niin mustavalkoista: Sydämesi voi olla täynnä kiitollisuutta, ja silti jotkut asiat voivat ärsyttää, harmittaa tai tuntua kuormittavilta. Ihan kuten parisuhteessa tai unelmaduunissakin. Jotenkin äitiyteen liittyvissä asioissa ihmisten on usein vaikeampi muistaa tämä. 

Olen itse nauttinut suuresti siitä, että olen nyt loman aikana ehtinyt järjestää kotiamme. Se helpottaa arkeani kotiäitinä niin paljon. Aikaa menee vähemmän tavaroiden etsimiseen tai siihen, että kaikki kaatuu kaapista päälle, kun sen avaa. Lasten pukeminen on huomattavasti nopeampaa, kun vaatekaapeissa on vain oikean kokoisia vaatteita. Ja koti tuntuu tilavalta ja kaikkien viihtyvyys paranee. "Katso äiti, täällä on ihanan siistiä!" poika totesi minulle eilen. Kyllä, suhteellisen siisti koti on myös lasten oikeus. 

Onko siellä muita, joiden mielestä jonkinlainen siisteystaso on pakko olla, jotta arki sujuu? Vai onko joku keksinyt, miten elämää voi elää, vaikka antaisi totaalikaaoksen vallata kodin? Kertokaa!

-Petra

8 syytä miksi olen niin kypsä #bikinikunto -ilmiöön

8 syytä miksi olen niin kypsä #bikinikunto -ilmiöön

Kuvassa allekirjoittanut, pian 30v nainen ja kahden lapsen äiti, joka on lopen kyllästynyt bikinikunto-ilmiöön.
Itse Rakas - Itsekriittisyydestä itsemyötätuntoon
otkut asiat tuntuvat vain kuuluvan yhteen, kuten munkki ja sima, sauna ja vihta ja tammikuu ja #bikinikunto-päivitykset. Heti vuoden vaihduttua se tykitys alkaa: lehtien kannet komentavat jokaista tekemään elämässään ryhtiliikkeen: on aika pudottaa painoa - ainakin ne ärsyttävät ja sitkeät viimeiset 5 kiloa (huoh mikä rasittava käsite), tehdä elämäntaparemontti tai saavuttaa vihdoin täydellinen bikinikunto. Kahvihuoneessa valitellaan joulukiloja, kieltäydytään dramaattisesti palaveripullasta, kuureillaan ja lakkoillaan. Someen tulee milloin mitäkin kuntokuuri- tai dieettipäivityksiä asiaan kuuluvien häshtägien kera.

Ja voi että kun olen tähän kaikkeen NIIN kypsä! Annapa kun selitän. 

1. "Joulukilot"

Ensinnäkin termi joulukilot, joista pitää päästä eroon saavuttaakseen bikinikunnon. Harva oikeasti lihoo merkittävästi juuri joulun aikana. Toki silloin syödään enemmän ja ruoka on suolaisempaa, joten nestettä varmasti kertyy kroppaan. Mutta jos omat ruokavalio- ja liikuntatottumukset ovat kunnossa, niin eiköhän se, mitä jouluna saadaan tankattua häivy ihan omin päin, kunhan paluu arkeen koittaa. 

2. Kuureilu ja lakkoilu

Sairastuin lukiossa ortoreksiaan, joka eskaloitu nopeasti syömishäiriöksi. Siitä parantuminen vaati sen, että opin kuuntelemaan kehoani. Tiedän milloin minulla on nälkä ja milloin olen täynnä. En joudu miettimään syömisiäni, ja pystyn aivan hyvin syömään herkkuja ilman, että menee överiksi tai että söisin itseäni ähkyyn. Mikään ei myöskään ole kiellettyä. Kun on syömishäiriöstä selvinnyt niin voin sanoa, että en usko pätkän vertaa siihen, että kuurit ja lakot vaikuttaisivat positiivisesti terveyteen saatika elämänlaatuun pysyvästi ja pitkällä tähtäimellä. Jos näin olisi, tuskin ihmiset ryhtyisivät niihin aina uudelleen ja uudelleen. Uskon, että monen ihmisen elämä pyörii liiakseen ruuan ympärillä - Mitä söin eilen? Mitä saan syödä tänään? Minkä verran pitää liikkua lisää, jos syön tuon? -ja kyky oikeasti kuunnella kehoaan ja sen viestejä on kadoksissa. Suosittelen muuten lämpimästi kirjaa Lupa syödä sellaisille, joilla on ollut haasteita syömisen kanssa.

3.Utopistinen ja vääristynyt käsitys terveydestä

Jos mediaan on uskominen, terve ihminen on todella timmi, ruskettunut, noin 20-25 -vuotias hyvännäköinen nainen tai mies. Riippuen vuosikymmenestä hänellä on joko hyvin korostuneet vatsalihakset, hoikat jalat tai mahtava peräsin (ja pulleat purjeet, ne taitaa aina olla muodissa).  Sellaiselta näyttää myös maaginen bikinikunto. Ihminen voi kuitenkin olla hyvinkin terve, vaikka hänen kehonsa on pehmeä, hän syö sekaruokaa, eikä hänellä ole salijäsenyyttä.   Ihminen voi olla terve ilman, että urheilee aktiivisesi useita tunteja viikossa, ilman, että hänellä on täydellinen persikka-peppu tai näkyvät vatsalihakset ja vaikka hän ei koskaan joisi smoothieita tai söisi parsakaalia. Terveys ei ole yhtä kuin timmi, rasvaton kroppa. 

4. Mikä bikinikunto?

Niin, että mikä ihmeen bikinikunto?  Eikö bikini päällä yleensä lähinnä pötkötellä brunaa tavoitellen? Itsehän olen siitä onnekas, että olen aina bikinikunnossa. Eipä se vaadi muuta kuin sen, että laitan bikinin päälle. Voilá! Mutta ihan tosi: rannalla saa olla, vaikka näyttäisikin vain tavalliselta ihmiseltä. Naisen velvollisuus ja elämäntehtävä ei ole näyttää mahdollisimman timmiltä ja seksikkäältä bikineissä - ainakaan minun mielestäni. Sitäpaitsi: Voit olla varma, että iso osa ihmisistä miettii rannallakin eniten sitä, miltä he itse näyttävät ja mitä muut heistä ajattelevat. 

5. Kehoviha synnyttää kehovihaa, kehohyväksyntä synnyttää kehohyväksyntää. 

Allit, jenkkakahvat, läskit, ihrat. Ruma, lihava, liikaa, liian vähän, vääränlainen, riittämätön. Viha synnyttää vihaa, ja niin se on myös kehosuhteemme kannalta. Jos näemme ja kuulemme jatkuvasti negatiivisia ja kriittisiä viestejä ulkonäköön liittyen, alkaa se vääjäämättä vaikuttaa siihen, miten näemme itsemme. Sen sijaan kehopositiivinen ympäristö rohkaisee harjoittelemaan oman kehonsa armollista hyväksymistä ja luomaan myötätuntoisen suhteen itseen ja muihin. Mitä jos #minäriitän olisi suositumpi hashtag kuin #bikinikunto?

6. Kehovalitus

Kehovalitus, se on kyllä yksi inhokeistani. Kun - useimmiten naisporukassa - aletaan kilpaa valittaa selluliiteista, liikakiloista, rinnoista, reisistä ja ties mistä, ja ahdistutaan porukalla päivä päivältä lähestyvästä bikinikaudesta. Etikettivirhehän on se, jos joku ei yhdykään siihen itsensä mollaamisen kuoroon. Silloin on lähes petturi. Äh. Lopetetaan se! Älä mollaa itseäsi: se harvoin tekee sinulle paremman olon, ja se voi vaikuttaa negatiivisesti myös siihen, miten ystäväsi kokee hänen oman kehonsa. Kehovalitus kannattaa suosiolla lopettaa, siitä kun ei jää kenellekään hyvä fiilis!

7. Mitä kaikkea maailmassa saataisiinkaan aikaiseksi...

Ulkonäköobsessio, mikä surullinen ihmisten joukkosumutus. Miettikää, mitä kaikkea maailmassa saataisiin aikaiseksi, jos ihmiset eivät tuijottelisi niin paljon omaa bikinikuntonapaansa ja salilla otettua belfietä (omaa tai jonkun muun), vaan edes osa siihen omaan ulkonäköön tai siitä murehtimiseen käytetty aika käytettäisiin toisin? Jos vaikka lukisimme kirjoja ja kehittäisimme aivojamme? Tai tekisimme vapaaehtoishommia? Tai nostaisimme katseen Instagramista ja huomaisimme sen yksinäisen ihmisen? Jos vain...

8. Suomessa on tuskin koskaan edes niin kuuma, että bikiniä täytyy käyttää.

I rest my case.

Onko siellä muita, joita #bikinikunto- ja #kesäkunto-ilmiöt ärsyttää? 

-Petra

P.S. Kyllä, liikunta ja treenaaminen on mahtava juttu, kuin myös hyvä ja ravinnerikas ruoka. Ulkonäkökeskeisyys, mahdottomat kauneusihanteet ja perfektionismi sen sijaan eivät.

*Kuvan pullo saatu Heirolilta.

Vuosi 2018 - Uusi vuosi, millaiset kujeet?

Vuosi 2018 - Uusi vuosi, millaiset kujeet?


yvää Uutta Vuotta 2018! Niin se on vuosi vaihtunut uuteen ja on aika taas kalibroida elämää kaamosajan jälkeen. 

Täällä ollaan vielä loppuviikko joululomalla, ja sitten koittaakin arkeen paluu. Joulukuusi on heivattu alas parvekkeelta - kuten joku saattoi InstaStoryssa nähdä - ja olen käynyt lähes kaikki kaapit läpi ja järjestellyt tavaroita. Eteisessä odottaa parikin kassia tavaroita eteenpäin vietäväksi: osa kavereille, osa kierrätyskeskukseen ja osa kirpparille myyntiin. Ihanaa aloittaa uusi vuosi hieman siistimmässä kodissa. Projektia on vielä jonkun verran jäljellä, ja jossain vaiheessa olisi tarkoitus selättää myös häkkikellari. 

Olen jo monesti todennut, että uuden vuoden alku on minulle aina tärkeä hetki pysähtyä syksyn jälkeen pohtimaan, mitä toivon tulevalta vuodelta. Mitä asioita haluan saavuttaa? Missä haluan petrata? Mitä en halua tuoda mukanani uuteen vuoteen?

Kolmenkympin kriisi

Tuleva vuosi on omalla tavallaan merkkipaalu elämässäni, sillä täytän alle kuukauden päästä 30. Olenkin lähiaikoina miettinyt paljon asioita, kuten elämää, kuolemaa, terveyttä, haaveita, ynnä muita isoja asioita. Liekö se sitä kuuluisaa kolmenkympin kriisiä? No, niistä ajatuksista lisää myöhemmin. 

Vuosi on erilainen siinä mielessä, että vuodesta 2014 asti oikeastaan joka vuosi on perheenlisäys ollut ajankohtaista. Vuonna 2014 tulin raskaaksi, 2015 syntyi esikoinen, 2016 haavena oli tulla raskaaksi ja loppuvuodesta raskauduin, 2017 syntyi kuopuksemme, mutta nyt, vuonna 2018, perheenlisäyshommelit eivät ole tavoitteena. Se on jollain tavalla helpottavaa.

Myöskin opinnot on tehty ja olen valmistunut. Melkein. Täytyisi todistus vain noutaa vielä. 

Joten mitä nyt? Mitä tänä vuonna tapahtuu?


Äitiys

24/7 pestini äitinä on tietenkin ykkösjuttuni. Vauva sekä taapero on todella intensiivinen paketti, eikä minun tarvitse oikeastaan koskaan miettiä, mitä nyt tekisi, sillä sellaisia hetkiä ei arjessa käytännössä ole. Tekemistä riittää koko ajan - vuorokauden ympäri. Tulevan vuoden aikana haluan nauttia siitä, että saan seurata aitiopaikalta lasteni kasvua ja kehitystä. Odotan innolla meidän pieniä suuria seikkailuja ja yhdessä olemista. Ja rukoilen mahdollisimman hyviä unia, sillä univelka ottaa tällä hetkellä aika koville. 

Minä

Tänä vuonna en aio olla raskaana! (Tai no, never say never.) Se on kutkuttava ajatus. Haluan panostaa omaan hyvinvointiini siinä määrin kuin se on mahdollista tässä elämäntilanteessa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että ollakseni hyvä äiti ja puoliso, tulee minun pitää itsestäni ja omasta jaksamisestani huolta (tästä tulossa ihan oma postauksensa). Huomaan kaipaavani todella paljon saada pienen breikin arjesta, sitä kun on antanut itsestään kaiken viimeisten kolmen vuoden aikana ja levähdys olisi tarpeen. No, oikein kunnon breikkiä tuskin tulen saamaan piiiiitkään aikaan, mutta pieniä irtiottoja ystävien kanssa on suunnitteilla. Haluan pysähtyä tarpeeksi usein myös itseni äärelle miettimään, kuka minä olen ja mistä minä haaveilen. Yksi hyvä työkalu siihen on muuten Hyvän mielen vuosi -tehtäväkirja, jonka tekemisen olen nyt aloittanut! (Kirjoitin siitä täällä.) Usko on minulle tärkeä voimavara arjessa, ja haluan varmistaa, että ehdin viikoittain lukea ja kuunnella juttuja, jotka inspiroivat ja rohkaisevat. 

Perhe

Odotan innolla meidän ekaa kokonaista, yhteistä vuotta nelihenkisenä perheenä. Saamme kokea monia asioita ensi kertaa lastemme kanssa. Meillä on suunnitteilla muutamia seikkailuja, kuten kylpyläloma ja fillariretki.

Parisuhde

"Voi vitsi, kun saatais välillä olla vaan ihan kaksin," totesi mies minulle tuossa muutama päivä sitten. Niin ihanaa kuin arki lasten kanssa onkin, niin kyllä parisuhdeaika - vieläpä niin, että ei oltaisi molemmat ihan jyrän alle jääneitä - on vaan todella kortilla. Pitkälti se on sitä Netflix & Chill -osastoa, joka todellakin tässä tapauksessa tarkoittaa vain sarjan töllöttämistä puoliksi suljettujen silmien takaa (tai no, välillä oikeasti luomien läpi). Sitoudun jälleen tänä vuonna näkemään, kuulemaan ja koskemaan puolisoani, vaikka kuinka väsyttäisi. Nauramaan ja tuomaan arkeen leikkisyyttä ja iloa, se jos mikä piristää. Muistamaan, että ollaan samassa tiimissä. Ja niitä pieniä treffihetkiä, niistä me haaveillaan. Esimerkiksi tämä kerta, kun oltiin joitain tunteja kylpylässä, oli aivan ihana.

Blogi

Vuonna 2018 haluan panostaa entistä enemmän blogiini. Tämän tekeminen tuo minulle niin paljon iloa ja voimaa arkeen, ja tällä hetkellä sormet syyhyää päästä kirjoittamaan monistakin eri aiheista. Toivon mukaan vuosi tuo tullessaan sopivasti bloggausaikaa, mielenkiintoisia keskusteluja teidän kanssanne, itsensä kehittämistä bloggaajana ja valokuvaajana ja kenties kivoja yhteistöitäkin. Varpublogeissa mukana oleminen on myös huippu juttu!

Vapaaehtoishommelit

Olen ollut nyt 2.5 vuotta mukana seurakuntamme äiti-lapsipiirin tiimissä, ja siinä jatkan edelleen. Se on aivan super mahtava juttu ollut, ja odotan ilolla ja innolla tulevaa vuotta tiimissämme! Olemme myös mieheni kanssa mukana parisuhdetyötiimissä, missä palveleminen on hyvin mielekästä. Näihin juttuihin on ilo antaa. 

Siinäpä muutamia asioita, joita toivon ja tavoittelen tulevan vuoden aikana. Muutoin mitään konkreettisia suunnitelmia ei oikeastaan vielä ole. Miltä sinun vuosi näyttää? Onko siellä muita, jotka tykkäävät tehdä pientä elämän inventaariota vuodenvaihteessa? 

-Petra