Synnytyskertomus

Kuten tiedätte, meidän pikku tyttö oli laittanut vanhempansa odottamaan, ja lopulta torstaina, 10.8.2017, raskausviikolla 41+5, meillä oli aika TYKS:n synnärille käynnistykseen. Oli aika saada tyttö vihdoin ulos!

Edeltävänä yönä nukuin levottomasti: näin omituisia unia (mm. luteista) ja kun heräsin olin huomaavinani kipeää supistelua. Torkuin muutaman supistuksen verran, enkä siltikään ollut varma, tunnenko nyt oikeasti sitä mitä kuvittelen tuntevani. Aamun aikana kipeitä, menkkamaisia supistuskipuja tuli epäsäännöllisesti, mutta en ajatellut niistä sen enempää. 

Meidän oli määrä olla synnärillä kello 10.30 ennen lääkärintarkastusta, jotta pääsisin käyrille. Meitä oli ohjeistettu ottamaan kaikki tarvittava mukaan, jotta olisimme valmiita jäämään sairaalaan samantien. Mahdollisuus oli myös siihen, että meidät lähetettäisiin kotiin, ainakin joksikin aikaa. 

Ehkä noin kello 10.10 aloin kysellä, josko mies olisi valmis lähtemään. Niinhän siinä sitten kävi, että vartti ennen aikaamme mies alkoi pakata kotona laukkuaan. Ai että kun nauratti! Naisia mukamas saa odotella. No, tulihan tämä synnytysasia nyt niin äkkiä...! ;)



Käynnistys noin kello 11.30

Hieman myöhässä ja pahoitellen saavuimme paikalle ja pääsin käyrille. Muutamia supistuksia tuli sinä aikana. Lääkärintarkastuksessa selvisi, että olin 2.5 cm auki, joten minulle ehdotettiin ballongin asennusta. Ballonki on lääkkeetön tapa käynnistää synnytys, mikä kypsyttää kohdunkaulaa ja voi laukaista synnytyksen. 

Ballonki oli asennettu nopeasti ja samantien alkoi kovemmat kivut. Siirryin vielä uudestaan käyrille, tällä kertaa samaan huoneeseen toisen pariskunnan kanssa. Sinä aikana tuli jo muutama kunnon kipeä supistus, ja täytyy sanoa, että oli hieman epämukavaa hengitellä ja ähistä niiden läpi muiden ollessa verhon toisella puolella! 

Hoitaja tuli pian takaisin ja antoi meille luvan lähteä kotiin. Me kun olimme ajatelleet, että käynnistyksessä kestää pitkään, kuten esikoisenkin kohdalla, joten toivoimme päästä kotiin leffaa katselemaan ja lepäämään. Minua ei todellakaan houkutellut odotella synnytyksen käynnistymistä samassa huoneessa muiden kanssa. Hoitaja ohjeisti, että tulisimme takaisin sairaalaan, jos synnytys käynnistyy tai ballonki irtoaa. Jos ei, niin meidän oli määrä saapua takaisin astetta tehokkaampaan käynnistykseen heti seuraavana aamuna. 

Pediltä noustessa iski jo niin kova supistus, että jouduin nojaamaan ikkunalautaan ja vaikeroin siinä tovin. "Hyvältä näyttää! Pärjäättekö kotona varmasti?" hoitaja vielä tsekkasi. "Juu, eiköhän!"

Niin me lähdimme kotia kohti. Jouduin matkalla autolle nojaamaan puuta vasten kivuissani, kun supistukset olivat niin voimakkaita. Tilasimme synnäriltä lähtiessämme take-away safkat ja lähdimme niitä noutamaan. Matkalla tuli edelleen supistuksia, ja nauroin, että ajammeko kenties väärään suuntaan... Alkoi tuntua hassulta suunnata kotiin synnärin sijaan.

Kotona noin kello 13

Kotona koitin vähän syödä, mutta supistuksia tuli aina vaan tiheämmin. Niiden kesto ja tiheys vaihteli, mutta voimakkuus vain kasvoi.
Mies meni hetkeksi nukkumaan, sanoin pärjääväni yksin.

Pärjäsin, mutta huusin kuin syötävä. Mitäköhän naapurit mahtoivat ajatella... Supistukset voimistuivat todella nopeasti todella voimakkaiksi. Jalat meni seistessä alta ja kipu oli jotain aivan muuta kuin esikoisen kohdalla. 

Totesin miehelle, että nyt pitää soittaa synnärille ja kysyä, milloin saa tulla. Kaikki meni niin nopeasti, että en ymmärtänyt tilannetta yhtään. Ajattelin, että kun aina sanotaan, että kotona kannattaa olla mahdollisimman kauan, niin minun tulisi sinnitellä vielä useita tunteja. Sitäpaitsi, jos synnytys on todella käynnissä, niin eikö ballongin pitänyt irrota?

Tilanne oli kuitenkin nopeasti niin hurja, että meidän oli pakko lähteä. Tiesin, etten kohta pääsisi enää omin avuin autolle. Parkkihallissa iski taas supistus ja huusin niin kovaa tuskahuutoa, että varmasti kaikki lähistöllä kuuli. 

Seuraavaksi koittikin ajomatka synnärille, joka kaikesta järkyttävästä kivusta huolimatta on näin jälkikäteen ajateltuna koominen: Raskaana oleva nainen etupenkillä ihme asentoon vääntäytyneenä huutaa, kun supistuksia tulee niin tiheään, ettei hetkenkään lepoa saa. Ajelimme vielä jokirannan kautta, joten olen aivan varma, että joku saattoi näkyä hämmästellä.


Saapuminen synnärille kello 15.12

Aloin kai mennä jonkinlaiseen kipushokkiin, sillä koko kehoni tärisi, näköni sumeni ja virtasin hikeä. Mies auttoi minut synnärin aulaan ja lähti juosten viemään autoa parkkiin. Itse sain vain toimiston tiskistä kiinni ja ulvoin kipua. Muistan vaan, että toimistossa oleva henkilö kai huomasi, että synnytän, ja huusi ihmisiä apuun. Pari henkilöä laski minut sängylle makaamaan ja minua lähdettiin vauhdilla kärräämään eteenpäin. 

"Tämä viedään suoraan saliin!" 

Kätilöt ehtivät kysyä, että kuinka mones lapsi on tulossa ja ponnistuttaako vielä (ei ponnistuttanut) samalla, kun lykkäsivät minua kovaa vauhtia eteenpäin.  

Salissa minut siirrettiin toiselle sängylle, vaatteeni riisuttiin päältäni ja minut tarkastettiin: Olin nyt 4.5 cm auki. Joku taisi laittaa päälläni olevaan TENS-iin lisää tehoja. Tällä kertaa supistukset tuntuivat minulla kuitenkin eniten vatsan puolella, joten TENSistä ei ollut yhtä paljon hyötyä.

Pian mieheni saapui paikalle. Anelin supistusten välissä saada ilokaasun. Onneksi ihana kätilöni sai sen nopeasti annettua, ja aloin hengittää. Aika pian oksensin, kuten viimeksikin. Mutta muuten ilokaasu on minulle erittäin passeli juttu.

Supistukset olivat kuitenkin niin voimakkaat ja niin tiheät, että edes korkein annos ilokaasua ei vienyt pahinta pois, ja supistuksen lopussa voin kertoa ulvoneeni niin kuin minua olisi tapettu. Ajattelin kuitenkin, että tällä mennään, sillä en halua vielä lisää kivunlievitystä, että homma ei pitene monella tunnilla. 

Hetken aikaa päätin ottaa supistukset vastaan seisten avautumista nopeuttaakseni, mutta pian en enää kyennyt. Supistukset tulivat peräkanaa, enkä saanut yhtään hengähtää niiden välissä. Tässä synnytyksessä hien lisäksi valui kyyneleet, sillä kipu oli niin kovaa.

Epäonnistunut puudute kello 16.37

Sanoin kätilölleni, että nyt en pärjää, ja tarvitsen kivunlievitystä. Olin jo 6.5 cm auki ja anestesialääkäri tuli laittamaan kohdunkaulanpuudutteen. Mutta eipä se nappiin mennyt, suurin osa lääkkeestä valui ulos, eikä sillä ollut mitään vaikutusta supistuskipuihin. 

Kello 17: "Nyt en kestä enää!"

Mieheni kutsui kätilön ja sanoin hänelle, että nyt on pakko saada spinaali tai epiduraali.  "En pysty enää!" "Tarkistetaanpa vielä!" hän totesi. Kohdunsuu oli jo 8.5 cm auki ja hän rohkaisi: "Kyllä sä pärjäät hienosti! Ei meidän kannata enää mitään laittaa! Kohta pääset ponnistamaan!" Vaikeroin kyynelten läpi, mutta päätin, että nyt on pakko kestää. 

Ei mennyt montaa minuuttia, kun minulle tuli ponnistustarve. Mieheni kutsui kätilön taas paikalle. Olin kontillani sängynpäätyä vasten. Tämän raskauden aikana olin lukenut Aktiivisen Synnytyksen ryhmästä, mistä asennoista tulee vähiten repeämiä ja haavaumia, ja tämä oli todettu tutkimuksissa parhaaksi (puoli-istuva tai istuva ovat huonoimmat). Tämän sekä pyynnön siitä, että kätilö tukee fyysisesti ja sanallisesti repeämien estämiseksi olin maininnut erikseen synnytystoiveissani. 

Aloin ponnistaa ja kipu oli valtavaa, ja fiilis oli taas sama kuin esikoisen kohdalla: "Ei tämä voi olla mahdollista!". Päätin keskittyä: Nyt äkkiä tai ei koskaan. Ponnistukseen meni minuutti ja sitten koitti helpotus. Ahh, se ihana helpotus! 


Tyttö syntyy kello 17.15 

Käännyin katsomaan ja jaloissani oli tummatukkainen... tyttö! Ja pian hän jo alkoi huutaa. Minut autettiin kääntymään ympäri makuulle ja sain vauvan syliini. "Voi rakas!"Oloni oli helpottunut ja täysin epätodellinen: Mitä täällä juuri tapahtui?! Kello on 17.15 ja hän on nyt jo sylissäni! 

Siinä häntä ihastellessani synnytin vielä istukan, ja sain myös kuulla huojentavia tietoja: minulle ei tullut yhtäkään repeämää tai haavaumaa, mistä olen todella kiitollinen. Verta menetin harvinaisen vähän, ja koska supistukset olivat todella kovat en tarvinnut supistavaa lääkettä lopuksi. Mies sai kunnian leikata napanuoran. 

Kätilö kehui, miten hienosti jaksoin, ja totesi, että tällaisesta synnytyksestä hän saa niin paljon voimia työhönsä. "Mutta kyllä sulla oli jumalattomat kivut!"

Oloni oli jopa hämmentävän virkeä ja "energinen", ja uskokaa tai älkää, olin niin fiiliksissä synnytyksestä taas minuutteja sen järkyttävän kivun jälkeen, että samantien tuli tunne siitä, että tämä ei ollut viimeinen synnytykseni. No, se jää nähtäväksi! 

Hoitaja saapui tarkistamaan tyttömme, jonka Apgar -pisteet olivat 9 / 10 / 10, paino 3442 grammaa ja pituus 52 cm. 


Minulla oli samantien synntyksen loputtua aivan JÄRKYTTÄVÄ nälkä - tällä kertaa emme todellakaan popsineet eväitä synnytyksen aikana. Vedin pari pillimehua ja pretzeleitä ensihätänä, ja pian jo sainkin tarjottimella iltapalaa. 

Hämmentyneinä ja kiitollisina kilistelimme Fresitan kanssa, ja saimme pian kuulla, että saamme perhehuoneen. 

Seuraavassa postauksessa jatkan tarinaa! Ensihetket synnytyksen jälkeen. 

-Petra

P.S. Onnea, rentoa ja luottavaista mieltä jokaiselle, joka on lähiaikoina suuntaamassa suurelle synnytysseikkailulle! Tiedän, että teitä on useampi. 

4 kommenttia

  1. Huh, menipä ihan kylmät väreet iholla, kun tätä luin! Ekaa kertaa taisin kunnolla palata oman synnytyksen fiiliksiin ja kipuihin tätä lukiessa. Tosi kivasti kirjoitettu ja kauhuissani luin sun kivuista. Olit tosi sissi, miten kestitkin niin kauan ja kotiin vielä jaksoit lähteä käymään välissä. Onneksi kaikki se kipu on nyt ohi! :) <3 Onnea pikkuisesta!

    Ps. mekään ei syöty sairaalassa viikon aikana kun vasta ihan vikoina päivänä, kun lapsi oli syntynyt. Eipä siinä kauheissa kivuissa ruoka mene alas, siksi aina ihmettelenkin miksi niin moni pakkaa kassillisen ruokaa sairaalaan mukaan. Heh. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos onnitteluista! Kyllä synnytys on ihmeellinen asia, ja joka kerta ainutlaatuinen ja omanlainen. Kipu on kyllä jännä asia, miten se kehon muistikuva siitä ikään kuin katoaa lähes heti synnytyksen jälkeen: muistaa kyllä, että sattui ja kovaa, mutta enää sitä ei "tunne". 🤔

      Joo, eipä synnytyksen aikana kyllä ehdi ruokaa miettiä! Sen jälkeen olikin sudennälkä, vaikka en tällä kertaa synnyttänytkään kellon ympäri! Ehkä eväskassit toimittaa sellaista henkisen tuen virkaa! Niin kuin kaikki se muu "tarpeellinen" sairaalakassissa 🤣

      Poista
  2. Olipa kiva lukea sun synnytyskertomus ja vaikkakin kivulias niin mielenkiinnolla luin. Oon ottanut kans paljon selvää aktiivisesta synnytyksestä ja erilaisista mahdollisuuksista. Saas nähdä siellä loka- marraskuussa sitten miten itellä sujuu ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jänniä aikoja teillä edessä! Itse olen kokenut synnytykset todella positiivisina kivuista huolimatta. Tietysti iso tekijä on varmasti se, että ei ole tullut komplikaatioita eikä muuta haastavaa. Vaikutat kyllä ihanan positiiviselta ihmiseltä, uskon että se ja luottamus omaan kehoon vie pitkälle ja auttaa rentoutumaan parhaalla mahdollisella tavalla! 💕💕💕

      Poista