Taaperon Joulukalenteri // Mammailua

Taaperon Joulukalenteri // Mammailua

Joulu on taas, joulu on taas...! Aivan pian. Ja sepä tällaista jouluihmistä ilahduttaa! Oon jo vuosia odottanut sitä, että on oma lapsi ja saa alkaa kehittää niitä oman perheen joulunajan perinteitä. Joulu alkaa hiipiä meille jo marraskuun alkupuolella: talvivaloja ja koristeita alkaa pikku hiljaa ilmestyä kotiin, glögiä lämmitetään harva se ilta ja Anna's Pepparkakor -paketti tyhjenee pikku hiljaa.  En itseasiassa edes hirveästi välitä piparkakuista tai kekseistä yleensäkään, mutta kyllä niitä muutama tulee glögin kanssa syötyä joka vuosi - ihan fiiliksen vuoksi. Tuikkupaketteja on kulunut tänä syksynä ennätyksellinen määrä, ja meidän taapero usein pyytääkin, että kynttilät sytytetään ruokapöytään, kun syödään. "Tynttä! Tyntti!"

Kun olin pieni, meidän äiti teki meille itse joulukalenterin. Meitä lapsia oli kolme, joten taskuun sai kurkata joka kolmas päivä. Äiti oli piilottanut sinne välillä herkkuja, välillä pieniä lahjoja, kuten tarroja, uusia hiusjuttuja ynnä muita tyttöjen juttuja. Voi että sitä omaa vuoroa odotettiin. Se oli ihanaa!


Tänä vuonna saan toteuttaa vuosia haaveena olleen jutun, nimittäin ekan joulukalenterin omalle lapselleni! Eipä mulla mitään erityistä suunnitelmaa sen suhteen ole ollut, mutta kyllä mulla on visio siitä, miten lapsi odottaa sen avaamista aamuisin, ihmettelee, ihailee ja jännittää. Meillä on nyt suuressa suosiossa muutenkin kukkuu-leikit, piiloleikit ja taikurileikit eli äiti pistää lelun nyrkkiin, puhaltaa ja se katoaa! Wow! Ja sitten taapero nostaa kädet sivuille ja ihmettelee huuli pyöreänä, että "Ei noo!" (Ei oo!). Luulen siis, että aika on tänä vuonna kypsä joulukalenteriin. Sain anopiltani pari itse täytettävää kalenteria, joista toisen taskullisen version aion täyttää taaperoystävällisillä jutuilla ja toisen miehelleni pienillä herkuilla ja muilla ylläreillä. 

Millä olen kalenterin sitten täyttänyt? No, ensinnäkin, eihän sitä ole vielä kokonaan täytetty! En ole niitä äitejä, jolla on joulukortit ajoissa tilattu ja kalenterit tehtynä. Kalenteriin tulee tänä vuonna pieniä herkkuja, kuten naksuja, pieniä rusinapaketteja, taaperon välipalapatukoita, tuoreita hedelmiä, ja joulukortteja, joihin olen kirjoittanut lasten joululoruja. Hakusessa on vielä jokin tonttukoriste, sillä poikani on tontuista innostunut ja hokeekin niitä näkiessään "Tonttu! tonttu!". Jouluaaton luukkuun haluaisin löytää pienen paloautolelun, sillä "Piipaa!" on täällä kova sana.




Lopuksi vielä yksi kalenterissa olevista loruista:

Mitä kertoo mulle tonttu?
Pipari tuo joulun. 
Kynttilä tuo joulun. 
Himmeli tuo joulun. 
Mitä muuta kertoi tonttu?
Antoi ajatuksen uuden, 
kertoi joulun salaisuuden:
Rakkaus tuo joulun.
Näin kertoi tonttu. 



 Onko teillä joulukalenteriperinne? 


Uusi aikakausi on alkanut - Kuulumisia

Uusi aikakausi on alkanut - Kuulumisia

Aamulla: "Täällä mä istun mun uudessa konttorissani, sillä aikaa, kun mun pallero on toista päivää kokeilemassa puistoilua. Voi pientä! On tä kyllä haikeaa jollain tavalla."

Viime viikonloppuna Turun linnassa. 

Mullahan on vielä opiskelut kesken, enkä ole saanut niitä juurikaan edistettyä samalla, kun olen ollut vauhdikkaan pikkumiehen kanssa kotona. Hoitoon en halua häntä vielä laittaa, mutta alkusyksystä kun yritin alkaa viiden jälkeen iltaisin syventyä Iso G:hen totesin, että eipä tästä tule yhtään mitään. Mun prime time on aamupäivisin. Viimeistään kello 15 iltapäivällä alan olla aika sippi, eikä mistään älyllistä toimintaa vaativasta tahdo tulla mitään. Ja perheaika viikonloppuisin on mulle niin tärkeää, että en pysty enkä halua siitä luopua - ainakaan joka viikonloppu. 

Äkkäsin sitten syksyllä puistotoiminnan olemassaolon, ja nyt me ollaan sitten alettu harjoitella sitä. Saan siis jatkossa muutamana päivänä viikossa pari tuntia aamupäivisin aikaa opiskella. Ja sehän on siistiä! Mutta samalla iskee eroahdistus, oonhan mä kantanut tota rakasta ensin reilu 9 kuukautta ja sitten ollut hänen kanssaan viimeiset 1.5 vuotta lähes 24/7. Hassua, tä äidin elämä! Täynnä ristiriitaisuuksia. Joinain päivinä oikein janoaa saada hetken tehdä jotakin asiaa ihan rauhassa, hiljaisuudessa. Saada olla ihan yksin, jotta saisi jotain aikaiseksi. Sitten kun saa sen hetken, voi samantien iskeä ikävä ja morkkis ja katumus ja sellainen olo, että en mä nyt sittenkään halua tätä! 

Mutta poika vaikuttaa nauttivan. Hän on erittäin sosiaalinen ja reipas ja uskon, että hän kokee muunkin leikkiseuran oikein tervetulleeksi. Lähipuistossa kun tuntuu käyvän harvemmin muita lapsia. Eilen hän jäi itkien puistoon, mutta kun palasin puolen tunnin kuluttua ei hän ollut moksiskaan - eikä myöskään olisi halunnut lähteä kotiin. Tänään hän jäi ilman itkuja tai protestia, ja sai kokeilla olla hetken pidempään, ja sehän meni hienosti! Sainpa myös kotiin vietäväksi hänen ekan hoidossa tehdyn askartelun. Oli lähellä, ettei tullut tippa linssiin!

Tällainen iso mullistus siis täällä meneillään! Jännää, jännää. 

Huvitti kyllä, että gradun tekeminen tyssäsi tänä aamuna kahvilassa siihen, etten muistanut, ettei mun läppärille ole vielä asennettu uudestaan Wordia! Mutta ajatus- ja suunnittelutyötä sain onneksi tehtyä. Ja mikä ihme vielä odotti iltapäivällä: yli kahden tunnin päikkärit, joiden aikana tein nonstop gradua! No nyt! #nerdalert

Viikonloppuna on tiedossa kaikenlaista hauskaa perheen kesken, jee! On tä perhe-elämä kyllä niin kivaa. Ja se mun taapero. Mä en kestä, rakastan niin paljon! Tä viikonloppu on USA:ssa Thanksgiving Weekend. Siellä asuessamme juhlimme sitä aina ystävien ja perheen kanssa. Aion tänä viikonloppuna pysähtyä miettimään (perinteen mukaan) kaikkea sitä, mistä oon kiitollinen. Perhe, ystävät, terveys. Mahdollisuus rakastaa ja tulla rakastetuksi. Saada toteuttaa itseään ja nauttia elämästä. 

Mistä sä oot erityisen kiitollinen?

Ihanaa viikonloppua sinne! 


Saanen esitellä: Keho-Hygge // Itse Rakas

Saanen esitellä: Keho-Hygge // Itse Rakas

Räntää tulee vaakatasossa eikä aurinkoa ole juuri näkynyt viikkoihin. Aamuisin väsyttää, päivisin väsyttää, iltaisin väsyttää. Veto on poissa, energiat on nollissa, takki on tyhjä. Töiden jälkeen tekisi mieli vaan mennä sänkyyn ja nukkua. Tai ainakin käpertyä sohvalle syömään herkkuja ja perua sen iltainen jumppavaraus tai juoksulenkki. 

Mutta eihän niin voi tehdä! Protestanttisen etiikan hengessä me ahkeroimme väsymystä vastaan. Kyllä suomalaisen pitää jaksaa! Hampaat irvessä sitä on Talvisodastakin selvitty, kyllä mä sen Body Pump rääkin kestän. 

Toisin on Tanskassa. Kuten mainitsin jo tässä postauksessa, hygge on viime viikkoina noussut otsikoihin myös Suomessa. Olemme ihaillen perehtyneet tanskalaisten tapaan elää vuoden pimeimpänä aikana. Toisin kuin niin moni suomalainen, joka suorittaa, raataa ja sinnittelee ovat tanskalaiset valinneet tyystin toisen linjan. Kun ulkona on synkkää he valitsevat rentoutua ja nautiskella. 

Me Naiset -lehden artikkeli sanoo näin: "Suomalaisittain hyggeilyä voisi luonnehtia lähinnä kotoiluksi. Tanskalaisten mukaan tärkeintä on kuitenkin lämmin tunne, jonka hygge saa syttymään ihmisen sisällä." Hyggeen kuuluu artikkelin mukaan myös läheisyyden luomisen taitoa; toveruutta, vieraanvaraisuutta ja tyytyväisyyttä. Olennaista on myös turvallisuuden tunne ja se, ettei ikävistä aiheista tarvitse puhua. Artikkeli lainaa hyggeen erikoistunutta tutkijaa, jonka mukaan tanskalaiset rakentavat hyggen avulla rintamaa nykymaailmaa vastaan. 

Aloinkin miettiä, että entäpä jos hyggessä piileekin salaisuus siihen, miten voisi suhtautua omaan kehoonsa - etenkin nyt vuoden pimeimpänä aikana? Saanen esitellä keho-hyggen! Keho-hygge on kotoilua omassa kehossa; sen arvostaminen, hoivaaminen ja helliminen. Olennaista on se, että keho ei ole vihollinen tai asia, jota pitää kontrolloida, vaan rakas ystävä. Keho-hyggen aikaansaama lämmin ja lempeä suhde omaan kehoon toimii suojana jatkuvia ulkonäkö- ja suoritusvaatimuksia vastaan.

Keho-hyggen tapoja: 

 Katso itseäsi peilistä rakastavasti, ihaillen ja armollisesti. Hymyile ja kuiskaa: "Sä, nainen, et oo yhtään hullumpi! Aika ihana, oikeastaan."

♥ Vatsamakkaroita? Ryppyjä? Selluliittia? Muutama talvikilo? Keho-Hyggessä ne unohtuvat! Katseesi on lempeä ja kosketuksesi hellä. Itseään ei tulisi mieleenkään soimata, kurittaa tai rankaista. 

 Nautiskele kaikilla aisteilla. Lasi viiniä ja vähän juustoja? Kyllä, keho ja mieli kiittää. Kunnon kuumat löylyt ja pulahdus mereen? Ahh. Hyvän musiikin kuunteleminen iltapäivällä samalla nukahtaen sohvalle - ehdottomasti. Keho-hyggessä nautit aisteistasi kokonaisvaltaisesti ja vapaasti. 

 Anna itsesi vain olla ja levätä hyvällä omallatunnolla silloin kun väsyttää. "Onks pakko jos ei jaksa?" Ei, ei todellakaan. Eikä siitä missään nimessä tunne huonoa omaatuntoa. Päinvastoin, on kiitollinen itselleen, kun kohtelee itseään niin hyvin. 

 Kun vietät aikaa ystäviesi kanssa, et missään tapauksessa hauku tai vähättele itseäsi tai ketään muuta, et aloita ainaista keskustelua laihdutuksesta, vatsamakkaroista tai muusta ikävästä. Ehdotat, että sanoisitte kaikki jotain hyvää itsestänne ja toisistanne. Otat vastaan kehut vähättelemättä ja kiittäen. Vaikka kaikki muut joisivat vain kahvia, tilaat itse juuri sitä, mitä mieli tekee -häpeilemättä, selittelemättä, syyllistymättä. 

 Relaa syömisen suhteen. Etenkin näin talvella on vain luonnollista, että kehoon tulee vähän pehmeyttä eristämään talven kylmää viimaa vastaan. Unohda kalorit, kuurit, lakot ja dieetit. Nautiskele, aisti ja rentoudu. Syö hitaasti ja pitkään, etenkin viikonloppuaamuisin. Ja hei, syömistä ei tarvitse koskaan ansaita tai kompensoida liikunnalla. 

 Liiku omaksi iloksi. Valitse sellaisia tapoja liikkua, joista nautit. Kävely ja juttelu ystävättären kanssa, hyötyliikunta, jumppa, tanssiminen, jooga, uinti. Pidät lepopäiviä, osaat rentoutua. Liikunta ei ole pakko, se ei ole yksi suoritettavista asioista. Voit liikkua ilman, että mittaat sitä ja sen hyötyjä jatkuvasti. Jos et jaksa tai halua, niin et pode siitä morkkista. Liikkuminen on yksi mukava asia, jota voit tehdä upealla kehollasi. 

 Hoida ja helli ihanaa kehoasi. Kosteuttava kasvonaamio, jalkahoidot, ihokuorinnat, pitkät suihkut ja koko kropan rasvaaminen. Tee sitä, mikä tuntuu hyvältä. 

 Nauti aistillisuudesta ja seksuaalisuudesta. Ihaile itseäsi ja ihaile puolisoasi. Koskettakaa toisianne, nauttikaa toisistanne. Pue päälle kauniit alusvaatteet. Kun kaikki energia ei mene suorittamiseen ja oma keho tuntuu ihanalta, on erinomaiset valmiudet jopa heiluttaa peittoa. Ja tämähän olisi hyvä, sillä suomalaisissa avioliitoissa harrastetaan ennätyksellinen vähän seksiä.


Olet ehkä kritisoinut ja arvostellut itseäsi tai kehoasi jollain tavalla VUOSIA. Miten hyvin se on toiminut? Onko se muuttanut sinua parempaan suuntaan ja lisännyt tyytyväisyyttä itseesi? Jospa nyt olisikin aika kokeilla vähän toisenlaista tapaa olla omassa kehossa. Kokeilepa keho-hyggeä - hyvä olo on taattu!

P.S. Oletko uusi? Voit seurata blogia myös Facebookissa ja Instagramissa! :)

Äiti 1.5 vuoden kokemuksella // Mammailua

Äiti 1.5 vuoden kokemuksella // Mammailua

Mun pikku pallero täytti 1.5 vuotta. Miten aika menee niin nopeasti? Muistan niin selkeästi, kun hän täytti juuri 6 kuukautta! Silloin alettiin maistella kiinteitä, olin henkisesti varautunut tiheään imuun ja yöt taisivat olla aika katkonaisia. Katoin just kuvia tuolta ajalta, en kestä! Siis hän oli NIIN söpö, ihan itsensä näköinen, mutta samalla niin eri näköinen kuin nyt! Hän oli vauva. Niin ihanaa, samalla niin haikeeta. Mäkin olin vasta äiti-iältäni 6 kuukautta vanha! Meidän arki ja mun äitiys on vuodessa muuttunut monellakin tapaa, mutta ajattelin jakaa nyt kuluneen 12 kuukauden kunniaksi 12 asiaa, jotka ovat nyt eri tavalla kuin vuosi sitten. 

12 Asiaa

1. Yöherätykset. Vuosi sitten 3 yöherätystä kuului kategoriaan 'hyvä yö', kun taas nykyään sama määrä herätyksiä on aivan järkyttävää ja olen seuraavana päivänä ihan nuppi sekaisin. Nyt jos herätysten määrä ylittää yhden, tuntuu se jo liialta. Onneksi tällä hetkellä joudun heräämään karkeasti arvioiden vain 2 kertaa yössä. Alun ihanat yöheräämisiä helpottaneet hormonit ovat häipyneet (ajat sitten...) ja tilalle on tullut yhä suurempi unentarve. 

2. Suorittaminen. Alun äitiyden suorittaminen on kaikonnut. Tiedättekö mistä puhun? Vaikka sitä ei haluaisi toimia niin, niin tuoreena ensikertalaisena äitinä sä vaan haluat onnistua ja näyttää muille, että kyllä mä pärjään! Ja kyllä mä tuun olemaan just se äiti, jonka kuvittelin olevani. Ei mun elämä tule totaalisesti muuttumaan, kyllä mä kestän univajeet ja oon niistä huolimatta se freesi ja hehkeä oma itseni, joka olin ennen lasta (tai raskautta). Eikä se vain suorittamista ollut, vaan yksinkertaisesti sitä, että kaikki on uutta ja sitä haluaa tehdä asiat oikein. Sittemmin sitä huomaa, että on oikeastaan monia tapoja tehdä asioita. Nyt sitä on relannut ja on sinut inhimillisyytensä kanssa. Oon alkanut löytää sen oman tapani olla äiti. Eipä tässä tarvitse kellekään näyttää. Äitiys -ainakaan omani- ei oo mikään Strömsö-projekti. Ei kukaan jaksa loppuelämäänsä suorittaa. 

3. Kotoutuminen. Olen kotoutunut uuteen elämääni. Edellistä kohtaa jatkaen vielä vuosi sitten kaikki oli niin uutta ja jollain tapaa sitä yritti pitää kiinni siitä "edellisestä elämästä" ja tulla samaan aikaan äidiksi. Esimerkiksi. Vaikka sitä kuinka tietää, että lapsen hoitaminen on suuri vastuu, ei sitä vastuun määrää vaan kertakaikkiaan ymmärrä ennen kuin olet vanhempi. Että se on 24/7. Seuraavat 18 vuotta, ainakin. Ja sen jälkeenkin se ihana muru on edelleen sun lapsi. Samaten sitä kyllä tiedostaa etukäteen, että elämä tulee muuttumaan ja se oma "vapaus" ja itsenäisyys vähenee, mutta kyllä se iskee tajuntaan oikeasti vasta sitten, kun alat ekaa kertaa vauvan tulemisen jälkeen kaivata omaa aikaa, hengähdyshetkeä tai kahdenkeskistä aikaa puolison kanssa. Todellisuus voi olla yllättävänkin karu varsinkin niille, joilla ei ole lastenhoitoapua helposti saatavilla. Oonkin huomannut, että eka vuosi äitinä on ikään kuin siirtymäriitti; se on silta sen "edellisen" ja uuden elämän välillä. Vuoden jälkeen sitä alkaakin olla sinut uuden elämäntilanteen kanssa ja se tuntuu eri tavalla luonnolliselta kuin alussa. 

4. Olen Äiti. Tunnen olevani Äiti. Alussa itsensä sanominen äidiksi vauvalle puhuessa tuntui jotenkin hassulta, ikään kuin sitä olisi jollain tavalla vielä näytellyt sitä äidin roolia. Nyt olen äiti, se on mun nimi ja osa mun minuutta. Tämän tietää myös rakas taaperoni, joka huutaa "Äitiiiiii!" monta kertaa päivässä. Vitsi, se on kyllä siistiä. 

5. Imetys. Aamuisin sänky ei ole enää märkä maidosta, en ole tarvinnut liivinsuojuksia ties kuinka moniin kuukausiin eikä rintapumppu ole surissut aikoihin. Imetys on helppoa ja vaivatonta, kun pikkumies osaa sitä itse puhumalla pyytää tai sitten hän toimii baarimikkona ja avaa maitobaarin itsenäisesti. Tämä on kyllä omalla tavalla myös haastavaa - te taaperoimettäjät tiedätte!

6. Vaiheet. Eka vuosi oli täynnä vaiheita. Onhan niitä vaiheita edelleen, tosin vähemmän, mutta nyt siihen on tottunut, eikä sitä hätkähdä enää. Vauvan kanssa sitä alkoi heti ihmetellä ja huolestua, että mikä sillä nyt oikein on? Mistä on kyse? Kuinka kauan tä kestää? Mitä pitää tehdä? Milloin tä oikein loppuu? Mitä Google sanoo? Nyt sitä hieman hymähtää tuota aikaa muistellessaan, koska vaiheita tulee ja vaiheita menee, eikä niistä aina kyllä ota selvää, että mistä on kyse. 

7. Hötkyily. Enää ei tarvitse hötkyillä. Eka vuosi tuntui olevan yhtä hötkyilyä. Milloin sille tulee se rytmi? Milloin syöttövälit pidentyy? Milloin vauva oppii kääntymään? Miksei se käänny jo? Onko kaikki hyvin? Milloin se alkaa syödä paremmin? Milloin se viihtyy sitterissä pidempään kuin 10 minuuttia? Milloin se alkaa kontata? Milloin se sanoo ekan sanan? Milloin se sitä ja tätä ja tota. Ja sitten ne toiset kysymykset: Milloin mä mahdun taas noihin farkkuihin, pääsen vapaalle, saan nukkua? Milloin me päästään kaksin jonnekin, saadaan nukkua, ollaan taas me? Sitten ennen kuin huomaakaan, niin sylivauvavaihe on kiitänyt ohi ja vauva alkaa muistuttaa taaperoa. Vauvakuplassa ollessaan sitä ei tajua, että aika oikeasti menee aivan hurjaa vauhtia. Kun vauvakupla puhkeaa tuntuu, että tapahtuu jokin ihmeellinen time warp, kaasu painetaan pohjaan ja sitä alkaa kiitää halki avaruuden niin kuin Star Wars alus, eikä jarrua ole. Tiedän nyt, että päivät voivat olla pitkiä, mutta vuodet ovat lyhyitä. Nyt tuntuu, että osaa viipyillä tässä hetkessä ilman, että koko ajan miettii, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

8. Liikkuminen ja tekeminen. Vuosi sitten meillä ei vauva vielä edes istunut itse, nyt meillä kävellään, melkein juostaan, kiivetään ihan minne vaan, tehdään kotitöitä (taaperotyylillä), syödään ja leikitään itse. Vauhtia riittää aamusta iltaan. Vaunulenkit ovat vaihtuneet puistoiluun ja yhdessä ulkoiluun, ja teemme kaikenlaisia kivoja asioita oikeasti yhdessä. 

9. Kroppa. Kaikki vaatekaapissa olevat vaatteet mahtuu mun päälle, eikä se vaatinut, että olisin missään vaiheessa mennyt herkkulakkoon, laihduttanut, treenannut hullunlailla. Kyllä se kroppa palautui iteksiin, kun jaksoin olla kärsivällinen ja armollinen. En ole kyllä edelleenkään päässyt takaisin säännölliseen hikiliikuntaan, mutta senkään suhteen en koe yhtään stressiä tällä hetkellä. Kyllä sen aika koittaa. Sitäpaitsi, taaperon jahtaaminen käy treenistä. 

10. Yhdestä on tullut kaksi. Vauvavuoden symbioosi on ohi. Enää en puhu koko ajan vain "meistä", vaan myös minusta ja hänestä. Hän ei myöskään ole vain "vauva" vaan puhun hänestä nimellä ja hän on selkeä oma tyyppinsä. Ja aivan huikea tyyppi onkin! Ja koska emme ole enää niin kiinni toisissamme ja poika pärjää jo muidenkin hoivissa, niin mä saan mennä ja tehdä asioita itsekseni helpommin ja vapaammin, ainakin silloin kun aikaa on. 

11. Kommunikaatio. Me ymmärretään toisiamme! Mä voin puhua mun lapselle ja hän ymmärtää mua! Ja hän puhuu mulle jo jotain takaisin. Meillä on aivan hullun hyvää huumoria ja me voidaan jorata yhdessä tanssipaardeissa olkkarissa (jopa pelkkään puhelimen soittoääneen). Tä on kyllä niin huikea vaihe, ai että. Ihan parasta. 

12. Hiljaisuus. Hiljaisuus on nykyään epäilyttävää ja vaaran merkki. Ja hyvin, hyvin harvinaista. 


Mikä ei ole muuttunut? Ainakin kolme keskeistä asiaa. 

1. Kahvi. Kahvin kulutus on pysynyt suhteellisen samana. Elämän eliksiiriä tarvitaan edelleen päivittäin vähintään kolme kuppia. Maksimissaan neljä. Sellaisen rajan olen itselleni asettanut. 

2. Suklaa. Kaapista löytyy yhä vakkarivarusteena suklaalevy, josta nautin palan tai kaksi päiväkahvin kanssa. "Never underestimate the power of chocolate." Se todellakin on mun salainen ase. Ei kylläkään kauhean salainen, sillä nykyään meidän poitsu huomaa heti, jos oon syönyt suklaata. Nytkö jo joudun alkaa syödä suklaata salassa?!

3. Uni. Haaveet kokonaisista öistä jatkuvat. 


Vauvavuosi oli aivan ihanaa aikaa, mutta siinä oli myös haasteensa. Nyt elämä taaperon kanssa on ihan eri tavalla hauskaa ja palkitsevaa ja haasteet ovat jo vähän erilaisia. Jännä nähdä, miltä meidän elämä näyttää vuoden päästä! Selvää on se, että kyllä tä äitinä olo on aikas parasta. 

Hyvää maanantaita! 

Storytime: Itseaiheutettu musta silmä

Storytime: Itseaiheutettu musta silmä

Mulla on pää lyönyt tyhjää useamman viikon ajan aina, kun oon alkanut pohtia viikon Soul Sunday -postausta. Joten mä ajattelin, että voisin vähän change gears ja ruveta vaihtelun vuoksi turinoimaan teille stooreja sunnuntai-päivien ratoksi. Ainakin toistaiseksi ja niin kauan kun tarinoita mieleen juolahtaa. Päätin, että lähden liikkeelle ehkä jo joillekin tutusta klassikosta eli siitä kerrasta, kun aiheutin itselleni mustan silmän. 

Matkaamme siis ajassa taaksepäin aikaan, jolloin opiskelin ja asuin vielä Helsingissä, mutta olin jo kaukosuhteessa nykyiseen aviomieheeni. Ahh, voi noita aikoja. Young love. Kolmen vuoden aikana olin melkoisen ahkera VR:n asiakas (en uskalla edes laskea, paljonko VR hyötyi minusta taloudellisesti) ja löysin itseni tämän tästä junasta istumassa joko innostuneessa mielentilassa matkalla kohti Turkua tai haikeasti jo ikävöiden palaamassa Helsinkiin. Tunnetiloistani saatoin olla etukäteen melko varma, mutta matkan kestosta ei ollu takeita, koska VR. Mutta hei, saipa aina vähän jännittää, että ehtiikö tällä kertaa luennolle tai pääseekö tarpomaan lumihankeen matkalaukun kanssa keskelle metikköä. (Kyllä, seurustelun alussa mulla saattoi olla MATKALAUKKU viikonloppureissulla, koska koin tarpeelliseksi roudata kaikki mahdolliset asuvaihtoehdot mukaani. Niin, young love.)

Joka tapauksessa, eräällä turneella Helsingistä Kupittaan asemalle rupattelin miehen kanssa, joka oli tulossa valokuvauskeikalle Turkuun. Kun pari tuntia junassa vihdoin taas päättyi pendolinon jarruttaessa Kuppiksen kohdalle sekä minä että valokuvaajamies (jonka nimeä en muista) hyppäsimme pois kyydistä. Siellä se mun rakkaani armaani jo vilkuttelikin ja tuli meitä vastaan. Esittelin pikaisesti valokuvaajamiehen poikaystävälleni (poikaystävä, outoa!) ja toivotimme hänelle hyvät viikonloput. 

Monitoiminaisena lähdin kävelemään eteenpäin samalla, kun vielä katsoin taaksepäin valokuvaajamiestä, joka morotti takaisin meille. Ja yhtäkkiä...

Kävelin suoraan tolppaa päin. Se hetki oli kyllä yksi elämäni hämmentävimpiä! Hetkeen en tiennyt, mikä muhun oli iskenyt ja mitä tapahtuu. Jos olisin ollut piirretyssä, niin mun pään ympärillä olisi ihan taatusti leijaillut tähtiä. 

Totaalisen nolona heilutin äkkiä valokuvaajamiehelle kättä kasuaalisti ikään kuin mitään normaalista poikkeavaa ei olisi tapahtunut. "Hehe, hups, auts!"  Vetistyneellä katseellani näin, kun hän tuijotti meitä monttu auki - en osannut tulkita, oliko hän kauhuissaan vai huvittunut - ja hän vilkutti vaivaantuneesti ja luikki portaat ylös. Samalla kuulin, kun poikaystäväni kyseli myös aivan nolostuneena, että mitä mä oikein tein, että enkö mä nähnyt tota tolppaa?! 

No, en tosiaan nähnyt. Ei kai sitä ihminen voi kaikkea nähdä, hyvänen aika! 

Pakenimme pian pois laiturilta ja siinä samalla huomasin, miten hirveä jomotus päässäni oli. Aivotärähdys kenties? Pylväs piti sen verran kovan äänen pääni kohdatessa sen, että se tuskin olisi ollut mahdoton seuraus. Tunsin, miten naama alkoi kuumottaa ja silmäkulma turvota. 

Ja kun pääsimme perille poikaystäväni luo oli kunnon mustelma ja patti alkanut jo nousta silmäkulman kohdille. 

Seuraavana aamuna mustelma oli valunut alas silmäni kohdalle saaden mut näyttämään vähän siltä, että edeltävänä yönä on tullut vähän enemmän kuin pelkkää sanaharkkaa paikallisella snägärillä.  

Onneksi mulla oli tehokas peitevoide. 

No, ainakin valokuvaajamiehellä oli hyvä läppä jaettavana ystävilleen sinä perjantaina (ja ehkä monena sen jälkeenkin). Että terveisiä vaan!





Vertailupeli ja 6 Vinkkiä Ulospääsyyn // Itse Rakas

Vertailupeli ja 6 Vinkkiä Ulospääsyyn // Itse Rakas

Sun olo on raskas, tunnet pientä pahoinvointia ja häpeän aalto pyyhkii sun ylitse. Kateus, katkeruus, lannistuminen, nolous ja alemmuudentunto kietoutuvat toisiinsa puristavaksi oloksi sun rintakehälle tai vatsan pohjalle. Oot juuri vertaillut itseäsi sun mielestä kauniimpaan, hoikempaan, suositumpaan, lahjakkaampaan tai muulla tavoin parempaan ihmiseen.

Toisaalta saatat kokea ylemmyydentuntoa, ylpeyttä ja mielihyvää, kun vertailun tuloksena pidät itseäsi toista parempana. Tai ainakin yhtä hyvänä, jolloin koet rauhoittavaa riittävyyden tunnetta. Mutta tämä ohimenevä tila, jossa koet olevasi tarpeeksi hyvä, kestänee vain hetken, kunnes jälleen häviät vertailupelissä jollekin mielestäsi paremmalle.


Kummassakaan tapauksessa sä et lopulta kuitenkaan tunne oloasi hyväksi ja riittäväksi: vertailu vie ilosi.

Huippu näyttelijä mallintaa vertailemispelin aiheuttamia tunteita.
"...mun reidet ja peppu oli mun mielestä isommat kuin joillain toisilla tytöillä."

Luulen muistavani ensimmäisen kerran, kun vertailin mun ulkonäköä toisiin tyttöihin. Mä olin vasta seitsemän vuotta vanha ja telinevoimisteluharjoituksissa. Yhtäkkiä vuoroani odottaessa huomasin, että mun reidet ja peppu oli mun mielestä isommat kuin joillain toisilla tytöillä. Mua alkoi hävettää ja tuntui siltä, etten kuulu joukkoon. Ei mennyt montaa viikkoa, kun kerroin äidilleni, etten mä halua enää harrastaa telinevoimistelua.

Niin kuin moni muukin, myös mä oon vertaillut itseäni muihin läpi elämäni. Se on meille ihmisille kai aika luonnollinenkin tapa. Mutta varmasti meistä moni tietää, miltä epärakentava tai jopa vahingoittava itsensä vertailu muihin tuntuu ja mitä vaikutuksia sillä on meihin. Ootko sä koskaan tuntenut itsesi aika lamaantuneeksi vertailun jälkeen? Onko susta tuntunut siltä, ettet sä riitä? Että turha sun on edes yrittää? Tai ehkä sun pitäisi vaan lähteä kotiin täältä illanistujaisista / bileistä / konferenssista / tapahtumasta / opiskelupaikasta? Ethän sä ole tarpeeksi hyvä, kaunis, lahjakas, hoikka, luova, hauska, charmikas, elegantti, taitava, pidetty.

Sun lamppu sammuu. You check out.

Itseään voi vertailla paljon muuhunkin kuin toiseen ihmiseen tai tämän ominaisuuksiin. Sitä voi vertailla, mitä jollain muulla on enemmän tai vähemmän kuin sinulla oli se sitten tykkäyksiä, seuraajia, rahaa, omaisuutta, onnea, itsevarmuutta. Mitä mahdollisuuksia joku saa, mutta sinä et. Vertailla voi jopa itseensä - johonkin aiempaan versioon itsestäsi: ennen raskauskiloja, ennen ryppyjä, ennen elettyä elämää, onnellisempana.

Itsensä vertaileminen muihin ei ole koskaan ennen ollut niin helppoa kuin nyt. Meillä on käytännössä 24/7 mahdollisuus scrollata sosiaalisia medioita ja tsekkailla, miltä muiden - niin meidän vertaisten kuin julkkisten ja starojen - elämä näyttää. Oikeista kuvakulmista otetut kuvat ovat tarkkaan valikoituja, editoituja ja filtteröityjä. Somessa me yleensä nähdään jonkun muun elämän kohokohtia ja usein vieläpä just silloin, kun meillä on meneillään mitä harmaimmat tai arkisimmat hetket. Esimerkiksi samalla kun istut bussissa räntäsateessa matkalla duuniin, mistä et tykkää ja sulla on eväänä taas Saarioisten maksalaatikkoa (joka kyllä on mun mielestä yksi parhaista eineksistä), ja sulla on meneillään ihan jäätävä parisuhdekriisi / oot edelleen ilman opiskelupaikkaa / oot taas sinkku / oot jälleen kerran pennitön tai rantakuntoon 2020 ahdistaa. Siinä sitten selaat upeita lomakuvia, ihania treffi-iltoja, muodikkaita asukuvia, herkullisia gourmet ruoka-annoksia, treenituloksia, fiilistely-, hifistely- ja hehkutustunnelmia.

Onko ihme, että puoli tuntia sitä meininkiä saattaa saada aikaan vähän alakuloiset fiilarit?

Ja kuinka moni muuten alkaa selata puhelinta heti ensimmäiseksi aamulla ennen kuin on edes sängystä noussut? (Tai viimeistään pöntöllä aamupissalla istuessaan.) Siinä vaiheessa, kun näet itsesi aamulla peilistä (tukka pystyssä, turvonneet silmäpussit ja finni keskellä otsaa) oot ehkäpä nähnyt jo kymmeniä muiden ihmisten onnistuneita otoksia. (Ja siis, kuka muka uskoo niitä #wokeuplikethis -kuvia? En mä ainakaan näytä siltä aamuisin...)

Kuulostaako tutulta?

Vertailemisella voi toki myös olla positiivisia vaikutuksia: me voidaan katsoa muita ja inspiroitua, motivoitua, rohkaistua, saada ideoita ja yksinkertaisesti ihailla. Mutta oon huomannut, että tietynlainen itseni vertailu muihin ei tee mulle yhtään mitään hyvää, päinvastoin. Sen myötä mä lukitsen itse itseni vertailun vankilaan, missä ei ole iloa, ei kiitollisuutta, ei tyytyväisyyttä. Mä missaan mahdollisuuden oikeasti hyväksyä itseni ja rakastaa itseäni sellaisena kuin mä oon. Yhtälailla mä riistän itseltäni mahiksen nähdä ihmiset sellaisina kuin he ovat ja iloita heistä. Kohdata ja tulla kohdatuksi - tasavertaisena ja -arvoisena ihmisenä.

Vertaileminen on oikeastaan yksinkertaisesti jatkuvaa itsensä ja muiden mittailua ja arvostelua. Hyi.

Mä oon huomannut muutamia asioita, jotka auttaa mua pääsemään ulos vertailupelistä.


1. Hyväksy itsesi sellaisena kuin oot just nyt. Jokaisessa on varmasti asioita, joissa voi kehittyä, mutta et tuu olemaan rauhassa itsesi kanssa "sitten kun", jos et ensin ole sitä nyt. Harjoittele oikeasti näkemään ja uskomaan se, että sä oot riittävä. Kirjoita itsellesi ylös, kuka sä oot. Mistä sä pidät? Mitä sä osaat? Mistä sä nautit? Miksi sä oot hyvä tyyppi?

2. Hyväksy se, että tuskin tulet koskaan olemaan täydellinen. Täydellisyyden tavoittelu on aika uuvuttava polku. Ehkä olisi aika alkaa nauttia keskeneräisyydestä?

3. Tunne itsesi. Milloin alat herkästi vertailla itseäsi muihin? Onko jokin tietty media, jonka käyttäminen saa sut usein tuntemaan itsesi riittämättömäksi? Onko jokin some-tili, jonka kuvat ei enää sittenkään inspiroi vaan jotain vähän muuta? Tarkkaile itseäsi ja tunteitasi - yllättävän usein epämääräinen sisällä vellova tyytymättömyys voikin olla seurausta liiallisesta scrollaamisesta ja vertailemisesta. 

4. Hyväksy erilaisuus ja lakkaa kilpailemasta. "A flower does not think of competing with the flower next to it, it just blooms" Säteile ja kukoista juuri sellaisena kuin sä oot! Maapallo on täynnä mitä erilaisimpia ihmisiä, joista jokainen on upea omalla tavallaan. Mitä ihmeen järkeä meidän on yrittää kilpailla jatkuvasti keskenämme (ja usein vielä asioissa, joita emme voi itsessämme muuttaa)?

5. Ihaile toisten kauneutta ja lahjakkuutta ilman, että kyseenalaistat omaasi. "En ole kaunis kuten sinä, olen kaunis kuten minä." Ja kun huomaat jotain hyvää ja kaunista toisessa, sano se hänelle! Se ei ole ikinä pois sinulta - päinvastoin, kehu kaunistaa myös sinua. Siunaa muita. Todennäköisesti lempeät sanasi voivat olla rohkaisevampia kuin uskotkaan.

6. Harjoita kiitollisuutta. Mistä sä voit olla kiitollinen? Miten sua on siunattu? Onko sulla katto pään päällä? Saatko syödä ruokaa joka päivä? Onko sulla kroppa, joka joten kuten toimii? Osaatko tehdä jotain? Saatko myös nauttia elämästä? Onko sun ympärillä ihmisiä? Onko sulla päässä aivot, joiden avulla osaat ratkaista asioita, suunnistaa (ei mun vahvuus), suunnitella? Onko sulla mahdollisuuksia olla luova? Saatko elää vapaana? Kiitollisuus on katkeruuden, kateellisuuden, tyytymättömyyden ja riittämättömyyden vasta-aine. Nauti sitä aimo annos päivittäin.

Mitä ajatuksia vertailupeli herättää? Tunnistatko sen itsessäsi?


Jaa jonkun kanssa, jota tä voisi rohkaista! (Klikkaa vaaleanpunaista Facebook-kuvaketta alla oikealla.)

Kuva: Kiitos rakas selfie-stick!  

Taistelu sotkua vastaan + kuulumisia

Taistelu sotkua vastaan + kuulumisia



Joulukausi on alkanut, ainakin meidän kodissa. Oon pikku hiljaa alkanut kaivaa esiin joulukoristeita (tai siis kausikoristeitahan ne on, ainakin kun miehelle puhutaan, eikö? ;) ). Oon huomannut, että puutteita on ja oonkin lähipäivinä selannut eri nettikauppojen joulutarjontaa. Enpä oo mitään vielä tilannut, mut ahh, ihania juttuja! Oon kyllä niin jouluihminen. Tänä vuonna me aiotaan muuten hankkia ekaa kertaa joulukuusi myös omaan kotiimme, vaikka ei täällä aattona ollakaan. Jee!

Joulufiilistelyyn ja tähän vuodenaikaan liittyy mulle myös se, että nyt saa hyvällä omalla tunnolla kotoilla oikein olan takaa. Sytytellä kynttilöitä ja juoda glögiä. Viime päivinä tanskalaisten hyggeily onkin ollut monen huulilla ja somessa on yksi jos toinenkin artikkeli aiheesta pyörinyt. Niitä lukiessa tajusin, että hitsi, mähän oon ollut hyggeily-fani ihan tietämättäni. Nerokasta kyllä. Miksi tehdä muuta kaamosaikana?

No, taaperolaiffi tai yleensäkin lapsiperhe-elämä asettaa omat haasteensa hyggeilylle. Nimittäin koti on kuin pommin jäljiltä vähän niin kuin koko ajan. Pelkästään keittiössä saa tehdä pintojen raivausoperaation parikin kertaa päivässä (ja lattian raivausoperaation, siellä kun sattuu jostain syystä sitä ruokaa olemaan aikalailla...). Liekö syynä kirkasvalolamppuilu, jonka oon nyt aloittanut, mutta oon kokenut, että mulla olisi vähän enemmän virtaa selättää sotkua. Oon siis päättänyt, että koitan roudata niitä tavaroita paikoilleen vähän ahkerammin, että illalla saisi sitten hyggeillä rauhassa. 



Eilen mä siis vajaan tunnin popitin Juniorin kanssa musaa ja me järjesteltiin kotia. No okei, mä. Mutta kyllä toi kaveri osaa jo jotain itsekin tehdä! Ja vaikka mitään muuta ei tehty, kuin sotkua järjestetty, niin ero oli huomattava. Toisaalta jos en jaksa aina sotkua selättää, niin hyggeilyn hyvä puoli on se, että voi laittaa valot pois päältä ja olla pelkässä kynttilänvalossa. Sittenhän ei sotku niinkään näy... 

In other news ollaan vietetty pojan kanssa flunssaista saikkupäivää (tällä kertaa mä olen terveenä) ja hengailtu ihan vaan kotona. Mutta ollut tosi leppoisa päivä yhdessä. Ja illalla odottaa jotain ihanaa, nimittäin meidän seurakunnan Äitien ilta. Tiedossa siis herkuttelua, juttelua ja nautiskelua muiden ihanien äitien kanssa. Jee!

Huomenna on muuten tulossa uusi Itse Rakas -postaus, stay tuned!

Hyvää pikku-lauantaita! Tänään saa kai sitten syödä karkkia ainakin, eiks se pikku-lauantai sitä meinaa? Lauantai-pussi ostoksille siis! 

Huomiseen!

13 asiaa, joita en uskonut äitinä tekeväni // Mammailua

13 asiaa, joita en uskonut äitinä tekeväni // Mammailua


Tiedättekö muuten, ketkä on täydellisiä äitejä? No, yleensä ne, joilla ei ole vielä lapsia. Kyllä mullekin oli tainnut elämän aikana kertyä mentaalinen lista asioita, joita en äitinä koskaan tekisi. Olen varmasti ennen äidiksi tuloa katsonut joitain äitejä ja ajatellut, että huh huh, mä en aio kyllä koskaan tehdä noin. Sitten tulin äidiksi. Ja huomasin, että on huomattavasti helpompaa olla täydellinen (tai ainakin mielettömän hyvä periaatteellinen äiti) silloin, kun et ole vielä äiti. Silloin ei osannut ynnätä niihin omiin mielikuviin univelkaa, pieleen menneitä aikatauluja, yksinhuoltajuusviikkoja, sairastelua (sekä lapsen että omaa), maltin menettämistä, hermoromahdusta, inhimillisyyttä tai realistisuutta.


Ennen kuin tulin äidiksi, en olisi uskonut että...

1. Annan joskus lapsen syödä syöttötuolissa päivällistä ja katsoa Pikku Kakkosta samalla. En kai ollut ajatellut, millaista on olla kotona yksin lapsen kanssa viikon ja yrittää pyörittää arkea ilman apua. Joskus kun on sata rautaa tulessa Pikku Kakkonen voi pelastaa kaoottisen hetken. 

2. Annan lapsen KESKEN KAUPPAREISSUN syödä karjalanpiirakkaa tai banaania, joita ei edes ole maksettu vielä. Ei käynyt mielessäkään, että joskus aikataulut pettää niin pahasti ja toinen on jo niin nälissään, että ei auta. Ja ennen kuin joku ihmettelee: kyllä mä niistä olen aina maksanut lähtiessä.

3. Odotan, että kello tulee viisi ja Pikku Kakkonen alkaa. Mähän sanoin, että meillä ei kyllä koskaan käytetä telkkaria lapsenvahtina. En tainnutkaan ymmärtää, miltä tuntuu, kun olet hoitanut aamuviidestä asti uhmakasta ja hampaita tekevää lastasi, joka ei suostu edes päikkäreitä nukkumaan, ja Pikku Kakkonen on sun ainoa huilaushetki. Ja se hetki, kun lapsi istuu sylissäsi ja saatte vaan olla... no sydänhän siinä pakahtuu. 

4. Ostan lapselleni leluja kaupasta ihan ilman mitään tiettyä syytä. Lellittyhän siitä tulee! En kai osannut aavistaa, että se voi joskus tuntua niin kivalta ja olla ihan ok! Varsinkin kun yhtäkkiä huomaa, että mun poika on jo niin iso, että se haluaa leikkiä oikeilla pikkuautoilla. 

5. Tarjoan lapselleni toista kertaa viikon aikana pakastelohkoperunoita ja nakkeja. Miten laiska voi joku olla! Elämä on. 

6. Joinain päivinä huomaan illalla, että me ei olla käyty ulkoilemassa. Koko päivänä. Hirveetä! Aina ei voi ehtiä kaikkea. 

7. Lapsi herää tuhannetta kertaa yöllä ja meikä mamma marssii huoneeseen hermoromahduksen partaalla ja sanoo "Nyt on pakko nukkua! Nyt on yö! Nuku PLIIS!". Enpä vissiin ymmärtänyt, että äiditkin mokaa, äiditkin väsyy, äidiltäkin menee hermo. Varsinkin kun se ei oo saanut nukkua ties kuinka pitkään aikaan. Äiti ei aina ole pullantuoksuinen hellästi hyräilevä täykkäri. Ja silloin on hyvä herättää mies ja sanoa: "Menepä sinä. Nyt ei pysty."

8. Kun lapsi kiukuttelee eteisen lattialla, meillä on jo kiire ja ollaan molemmat väsyneitä, sillä sama meininki on jatkunut jo monta tuntia, niin sanon lapselle lopen uupuneena "Nyt oikeasti hei! Ihan oikeasti! Äiti ei jaksa! Pliis, pliis, voitko jo lopettaa?! Äiti ei nyt jaksais..." Ihan kuin tuo rauhoittaisi lapsen! En kai osannut kuvitella, miltä se tuntuu, kun oma lapsi uhmailee monta tuntia putkeen. Että joskus multakin tulee menemään hermo. Ja sitten kaduttaa. Mutta sen jälkeen halaan ja suukottelen häntä ja sanon "Anteeksi, rakas ihanin, äiti vähän hermostui."

9. En ole joka päivä kodinhengetär, joka loihtii lapselleen aterioita, jotka näyttävät Pinterest-taideteoksilta, ja joka käden kääntäessä onnistuu pitämään kodin tiptop kunnossa, koska hyvänen aika, miten vaikeaa se muka voi olla?! En mä todella tiennyt, että se voi olla aika vaikeaa. Ja että monesti ei vain jaksa, eikä kyllä innostakaan. Viiden minuutin kuluessa se näyttää kuitenkin taas samalta.

10. En saa aikaiseksi täyttää vauvakirjoja. Sitten millään. Ja alan jo unohtaa mitä tapahtui ja milloin. Epärakastavaa moinen toiminta. En kai tajunnut, että ei äitiys tee musta Pinterest-äitiä, jos en Pinterest-nainen ole ennenkään ollut. Onneksi on niitä lippulappusia, kyllä se päivä vielä koittaa, kun ne päätyvät kauniisti kirjoitettuina kansien väliin.

11. Joskus voi käydä niin, että korotan ääntäni tai kiistelen mieheni kanssa lapsen edessä. En ihan hiffannut, että tilanteita tulee, asioita tapahtuu ja joskus tulee mokattua. En kyllä tiennyt sitäkään, että haitallisinta lapselle ei ole nähdä tervettä erimielisyyttä ja riitelyä, vaan se, jos hän ei saa nähdä tervettä ja rakentavaa sovintoa. Ja sovintoja ja rakkautta meidän lapsi saa nähdä ja paljon. 

12. Annan lapselle jätskiä, kun raukka on vain kitissyt hampaiden tulon vuoksi. Eli siis käytännössä lahjon sitä! En tainnut ymmärtää, että ei se nyt ole niin vaarallista!

13. Joinain päivinä elän odottaen päikkäreitä ja nukkumaanmenoaikaa, koska oon niin loppu. Että vaikka kuinka haluaisin olla 100 % läsnä 100 % ajasta, niin välillä en vain pysty. Ja heti kun se minimies on nukkumassa, mulle tulee hirveä ikävä sitä palleroa. Äitiys on 24/7 hommaa. Ei sitä voi aina olla parhaimmillaan, aina ei jaksa Carpe Diem. 


Enhän mä noita listan asioita tee tai tunne päivittäin, todellakaan, mutta niin on joskus käynyt tai voi käydä. Se on inhimillistä elämää ja äitiyttä. Äidiksi tultua oon saanut huomata, että äiti ei ole mikään satuolento, yksisarvisesta seuraava. Ihmenainen, joka pystyy kaikkeen. Joka puhuu lapselleen aina vain lempeästi ja rakentavasti, ei menetä hermojaan, toimii aina kasvatusoppaiden ja omien periaatteidensa mukaisesti. Joka menee päivästä toiseen kuin Duracell Pupu ja joka ei mokaa.

Mikä on hyvän äidin mitta? Realistista ainakin on se, että vaikka kuinka haluaa ja kuinka yrittää, niin harva täyttää omaa hyvän äidin mittaansa 100 % ajasta. Ehkä avain hyvään äitiyteen onkin se, että hyväksyy oman keskeneräisyytensä ja opettaa sitä kautta lapselleen armollisuutta, myötätuntoa ja inhimillisyyttä.

Disclaimer: Epäterveesti, vaarallisesti ja haitallisesti toimivia äitejä on. Sellaisia, jotka eivät oikeasti kykene huolehtimaan ja rakastamaan lastaan niin, että se on lapsen hyvinvointia edistävää. Nämä äidit tarvitsevat apua. <3

Itse Rakas: Sovituskoppiahdistus ja 4 tapaa sen selättämiseen

Itse Rakas: Sovituskoppiahdistus ja 4 tapaa sen selättämiseen

 

Maailmassa on aika paljon ihmisiä. Arviolta 7.5 miljardia. Se siis näyttää tältä: 7 500 000 000. Noin puolet on naisia. Voidaan siis sanoa, että maailmassa on tällä hetkellä about reilu 3 miljardia naisen kasvoa, mahaa, peppua. Yli 6 miljardia naisen tissiä, reittä, käsivartta, pohjetta. Aika monta siis. 

Ja mitä me tehdään? 

Me mennään Zaraan (tai Hennesiin tai missä ikinä sä shoppailetkaan). Valkataan parit farkut, mennään sovituskoppiin ja yritetään vetää ne päälle. Ne ei mee päälle. Ei, vaikka sen pitäis olla sun koko. Tai sit ne menee päälle ja sä näytät naurettavalta. Mutta sua ei naurata, lähinnä itkettää. Miks sun peppu näyttää noin isolta? Tai säälittävän lättänältä? Miksi ihmeessä sä annoit itsesi syödä sen munkin eilen? Tai jätit jumpan väliin? Ja noi pohkeet. Eipä oo säihkysääriä täällä näkynyt. "Mä en kestä. Nyt mä kyllä teen itelleni jotain! Mä oon ihan kamala!" Ahdistus-masennus-itseinho voi joillain käydä niin suureksi, että shoppailu saa jäädä siihen ja loppuiltana ei kyllä saa sitten syödä mitään. Paasto ja dieetti saattaa jatkua hetkenkin. Tai sitten se päätetään aloittaa maanantaina.

Eihän kaikille tule noin voimakkaita tunteita. Mutta mä uskon, että jopa ne meidän mielestä kauneimmat, upeimmat ja timmeimmät mimmit ovat kokeneet ahdistuksen hetkiä sovituskopeissa tai peilin edessä. Lähes kaikki ovat joskus ainakin kuulleet päässään niitä syytöksiä, että ei riitä, on liikaa tai liian vähän ja aina väärissä kohdissa. (Ja jos et usko mua, niin kato TedTalk, jossa malli Cameron Russell kertoo ulkonäköpaineistaan.)

Mutta siis hetkinen. Jos maailmassa on 3 miljardia naista, niin miksi hitossa mussa olisi joku vika, jos joku vaate ei sovi mulle? Siis think about it. Mitä järkeä on soimata itseään? Siinäpä olisi kyllä maailman paras farkkumalli, jos se sopisi JOKAISELLE maailman naiselle. Ja leggingsejä ja jeggingsejä ei lasketa. Vaikka ne ovat kyllä aikas jees. Miten se voisi edes olla mahdollista, että jokainen vaate, mitä kokeilet sopisi just sulle? Eihän se ole mahdollista. Eikä sen pitäisi lannistaa.

Ja entäs ne eri koot sitten? Yhdessä kaupassa olet S, toisessa L. Miksi me joskus annetaan sen lapussa lukevan koon määrittää meitä? Tiedätkö? Kun jostain vaatteesta S on hyvä ja se saa sut tuntemaan itsesi hyväksi ja kauniiksi. Jossain kaupassa taas koon S vaate näyttäisi mahtuvan lähinnä 11 vuotiaalle hoikalle lapselle. Mutta suuremman koon ottaminen vaan tuntuu jotenkin pahalta. Onko kukaan muu huomannut joskus tällaista itsessään?

Vuosia mun nuoruudesta ja aikuisuudestakin saatoin kokea sovituskoppiahdistusta aika ajoin, kunnes aloin hiffata jotain. Aloin katsoa telkkarista ihanaa Trinny ja Susannah -ohjelmaa. Ootko koskaan katsonut? He kulkee milloin missäkin kaupungissa ja valitsee erilaisia naisia: eri ikäisiä, kokoisia, muotoisia, näköisiä. Ja mitä he tekevät? He stailaavat naiset uudestaan; he opettavat naiset näkemään itsensä uusin silmin. Millainen vartalo mulla on? Mitkä ovat mun parhaat puoleni? Mitä mun kannattaa korostaa? Mitkä värit sopivat mulle? He näyttävät kädestä pitäen, miten kertakaikkiaan upea kukin nainen on juuri sellaisena kuin hän fyysisesti on. He valavat uskoa naisiin, innostavat ja saavat naiset innostumaan. Ai että mä rakastan sitä ohjelmaa! Ja parasta on aina se lopun runway show, kun jokainen nainen tulee vuorollaan ulos lavalle. Hiukset ja meikit laitettuina, uudet vaatteet päällä. Mutta se ei ole se ainut tai suurin muutos naisissa: He kävelevät selkä suorassa kantaen itseään ylpeästi. Heidän silmät säkenöivät. There is a new pep in their step. Ja voi että, kun kamera kääntyy kuvaamaan heidän läheistensä reaktioita. Priceless. Eikä se ilme heidän kasvoillaan ole vain sitä, että wow, näyttääpä hän hyvältä! Onhan se sitäkin. Mutta usein näkee, kun joku liikuttuu. Liikuttuu siitä, että sulle rakas ihminen on saanut nähdä, miten upea ja arvokas on. Miten rakas ja tärkeä.

Meillä jokaisella on tietynlainen kropan muoto; osa meistä on suoria ja kulmikkaita, toiset meistä pyöreämpiä. Toki sitä voi elää ainaisella dieetillä, jotta pysyy sen 5 tai 10 kiloa hoikempana. Tai voi treenata yksinomaan ulkonäkönsä vuoksi. Tai sitten voi päättää, että aion hyväksyä itseni nyt, juuri tällaisena.

Seuraavan kerran kun oot sovituskopissa ja ahdistus alkaa nousta niin muista:

1. Vika ei ole sinussa, vaan vaatteessa. Ei sun reidet ole liian isot - housuissa on liian kapeat lahkeet. Ota se vaate pois päältä rauhallisesti ja hengitä - vaate ei määritä sinua. Keep calm and carry on.

2. Koko on vaan merkintä lapussa, sekään ei määritä sinua. Valitse se koko, joka istuu parhaiten ja tuntuu parhaalta. Ja unohda mitä kokolapussa lukee. Leikkaa se vaikka pois kokonaan.

3. Ala katsoa itseäsi ja kroppaasi uusin silmin. Mikä just minussa on upeaa, mitä voisin korostaa? Jokaisella on varmasti niitä kohtia, joista ei niinkään pidä. That's okay! Keskity siihen, mistä tykkäät.

4. Muistapa ne + / - 3 miljardia uniikkia naista tässä maailmassa. Jokaisella on oikeus olla olemassa, jokaisella on oikeus olla kaunis. Jokainen on riittävä. Piste.

// Hyvää viikonloppua! Sä oot upee. Believe it.

P.S. Trinny ja Susannahiin ja heidän ajatuksiinsa voit tutustua täällä, suosittelen!

Kuva: Viivi Hyttinen




Mammailua: Kunnioitus - paras isänpäivälahja?

Mammailua: Kunnioitus - paras isänpäivälahja?

Alkuviikosta havahduin siihen, että Isänpäivä on sunnuntaina ja mä en ole ehtinyt suunnitella mitään vielä. Mitä me askarrellaan? Minkä lahjan mä hankin miehelleni? Menin Pinterestiin selailemaan. Mähän en ole mikään Pinterest-Äiti, todellakaan. Ihailen suuresti niitä ihania, suloisia ja viitseliäitä askarteluja, mutta todellisuudessa olen näissä Matti Myöhäinen ja väsään jotain kiireessä. Ihailen tosin niitä, jotka ovat aina kartalla tulevista juhlapyhistä ja lahjojen hankinta ja askartelut toteutuksineen on hoidossa. Siinä mä sitten selasin vuoroin Pinterestiä ja nettikauppoja kuumeisesti miettien, mitä mä annan mun miehelle, mikä saisi mut kokemaan itseni onnistuneeksi ja hyväksi vaimoksi ja äidiksi? 

En mä nyt ehkä ihan noin sitä miettinyt, mutta huomasin, että kyllä myös tuollainen motiivi taisi olla mukana hommassa. Mietin enemmän, mitä mä haluaisin, jos olisi äitienpäivä kuin mitä mun mies oikeasti haluaa. Nimittäin niin söpöjä kuin ne onkin, ei mun mies odota kuin kuuta nousevaa jotain poikani mun askartelemaa juttua. Eikä hän odota mitään suuria lahjoja. Lahjat nyt ei vaan satu olemaan hänen rakkauden kielensä ja kaikki isommat hankinnat hän haluaa itse suunnitella ja toteuttaa. 

Aloin sitten miettiä, että mikä oikeasti on sellaista, mikä merkitsee mun miehelle jotain? Mikä on oikeasti koskettanut ja liikuttanut häntä aiemmin? Millä on väliä? 

Ja mun mieleen nousi kunnioitus ja arvostus. 

Ennen kuin tulin äidiksi olin päättänyt, että mähän en sitten ole se äiti, joka hönkii miehen niskaan, kun tämä hoitaa vauvaa, eikä anna miehen päättää mistään: siitä miten vaippa vaihdetaan, mitkä vaatteet lapselle laitetaan päälle, millä tavalla hän leikkii lastensa kanssa. Koen, että siinä olen aika hyvin onnistunutkin. Finding the Hero in Your Husband -kirjassa puhuttiin mun mielestä hyvin siitä, että miehen pitää saada olla isä ja hoitaa lapsia omalla tyylillään. Äidin pitäisi malttaa puuttua vain ja ainoastaan, jos lapsen hyvinvointi on uhattuna tai jos mies itse pyytää apua ja neuvoja. Se vaikutti mun mielestä hyvältä ohjenuoralta ja oon koittanut pitää siitä kiinni. 

Se mihin en taas ollut osannut varautua oli katkeruuden, kateuden ja epäkunnioituksen fiilikset. On helppo rakastaa ja kunnioittaa, silloin kun se on helppoa. Mutta ehkäpä se todellinen rakkaus ja kunnioitus mitataan nimenomaan silloin, kun on oikeasti haasteita. Tiedättekö? Kun alkaa tuntua, että minähän teen täällä kaiken! Kun alkaa potuttaa, että mies pääsee niin vähällä (sun mielestä). Kun näet somessa, miten joku mies on järkännyt vaimolleen upeat treffit tai ylistää vaimoaan maailman parhaaksi ja ajattelet (tai jopa sanot miehellesi) että hei, kato nyt, tätä mä haluun! Kun väsymys, ärsytys ja epätoivo iskee, sillä eihän sun muutosprojekti (eli mies) etene mihinkään, vaan samat asiat toistuu aina vaan uudestaan. Rakentava kritiikki ei ole tuntunut menevän perille sitten millään, joten kielenkannat irtoavat ja päätät antaa tulla ja ihan ilman filttereitä. You get historical and hysterical. Eli siis mies saa kuulla kyllä kaiken mikä tähän asti on ikinä mennyt pieleen suoraan crazy maman suusta. 

Huoh. Enhän ole yksin? 


Ja hei, kyllähän ne miehet tekee virheitä. Ihan siinä missä me naisetkin. Kyllä mun mies on tehnyt väärin, pahoittanut mun mielen, loukannut mua. 

Mutta se on jännä, että mulla on silti sellainen alitajuinen ajatus, että ilman muuta mun miehen kuuluu antaa mulle anteeksi ja rakastaa mua ehdoitta. Ja mun häntä. Mutta se kunnioitus? No sehän pitää ansaita!

Kirjailija ja tutkija Shaunti Feldhahn on haastatellut satoja miehiä selvittääkseen, millainen se miehen sisäinen maailma oikeen on. Sitä aina sanotaan, että miehet ei tajua naisia. Mut kyllä musta ainakin monesti tuntuu, että mä en tajua miehiä! Siispä tilasin ton kirjan ja se oli kyllä silmiä avaava. En olisi arvannut esimerkiksi sitä, että useimmat miehet valitsisivat mieluummin sen, että vaimo arvostaa ja kunnioittaa häntä kuin että vaimo rakastaa häntä. Tai että konfliktitilanteissa monen miehen päällimmäinen tunne on epäkunnioitus. Että naisen antama rakentava kritiikki ja feedback kuulostaa miehen korviin aika erilaiselta ja hän kokee sen usein henkilökohtaisena hyökkäyksenä, puolison pettymyksenä häneen, että hän ei vain riitä, ettei häntä kunnioiteta. Tai että monella miehellä on sisimmässään pelko siitä, että hänestä ei ole tähän: miehen rooliin ja sen vaatimuksiin. Että ihan kohta se vaimo huomaa, mikä hän todella on miehiään, ja että hän on epäonnistuja. 

Kunnioitus ehkä puhuttelee jollain erityisellä tavalla miehen sydäntä. Tavalla, jota monet meistä naisista ei välttämättä ihan ymmärrä. (Ja nyt ennen kuin joku pahoittaa mielensä, niin nämähän ovat yleistyksiä, kyllä. Meitä on moneen junaan.)

Mulla on vaimona oikeastaan aika mielettömän merkityksellinen mahdollisuus nostaa ja rohkaista mun miestä, sen sijaan, että lannistan häntä kritiikillä, arvostelulla tai vertailulla. Rick Warren esitti saarnassaan kysymyksen: Kuka on koskaan muuttunut sen takia, että häntä on kritisoitu ja hänelle on näytetty kaikki, mikä hänessä mättää? Ihminen muuttuu, kun häneen uskotaan. Kun joku näkee hänessä piilevän potentiaalin ja maalaa hänelle vision siitä, millainen hänestä voi vielä tulla. Kun joku rakastaa ja arvostaa ehdoitta.

Mulla on parhaillaan meneillään mun ensimmäinen viikko yksinhuoltajana. Mun mies on kertausharjoituksissa ja oon saanut kokeilla, millaista olisi hoitaa tämä paletti ilman miestäni. Ja tiedättekö, mulla on häntä ikävä! Hänen apuaan kyllä; arki on huomattavasti raskaampaa ilman, että hän on hoitamassa osuuttaan. Mutta ennen kaikkea mun rakasta kumppania ja rakastajaa. 

Mä haluan kunnioittaa ja arvostaa mun miestä - silloin, kun se tuntuu helpolta ja silloinkin kun musta tuntuu, että hän ei sitä ansaitse tai se on vaikeaa. Siispä nyt isänpäivän kynnyksellä oon kirjoittanut ylös pieniä asioita, joissa haluan toimia paremmin. Tapoja, joilla haluan osoittaa hänelle kunnioitusta - kaikkina päivinä. 

Haluan tulla häntä vastaan ovelle, kun hän tulee töistä kotiin. Suudella ja toivottaa hänet tervetulleeksi. 
Haluan antaa hänelle aikaa laskeutua töistä kotimaailmaan ilman, että oon heti avautumassa taaperon uhmasta tai muista jutuista. 
 Haluan riitatilanteessa rauhoittua sen sijaan, että sanon kaiken mitä sylki suuhun tuo. 
 Haluan uskoa häneen ja muistaa kertoa se hänelle.
 Haluan hyväksyä sen, että me ollaan monella tavalla erilaisia, erilaisia ihmisinä, erilaisia miehenä ja naisena.
 Haluan antaa hänen olla sellainen kuin hän on ja lakata yrittämästä muuttaa häntä niin monessa asiassa. 
 Haluan antaa ja pyytää anteeksi. 
Haluan kiinnittää huomiota kaikkiin hänen onnistumisiin ja valita jättää huomiotta tai yrittää unohtaa epäonnistumiset tai pettymykset. 
 Haluan ilmaista tarpeeni rakentavasti ja kauniisti sen sijaan, että tuon ne esiin niin, että hän kokee epäonnistuneensa. 
 Haluan kiittää kaikesta siitä, mitä hän tekee perheemme eteen. 

Mä en takuulla tule onnistumaan aina. Koska kukaan ei onnistu aina. Kukaan ei ole täydellinen. En minä, et sinä. Mutta mä haluan yrittää. Päivä päivältä. Hetki hetkeltä. Valita kunnioittaa ja rakastaa. Ehdoitta. 

Millä tavalla sinä haluat osoittaa kunnioitusta miehellesi? 

Ja mitä tulee siihen lahjaan, niin kyllä mä yhden hauskan lahjankin löysin. Saa nähdä ehtiikö postissa ajallaan. Mutta näytän sen vaikka myöhemmin!




13 Outoa Tapaa

13 Outoa Tapaa


Maanantaita kaikille! 

Myrskyinen marraskuinen päivä meneillään ja spooky Halloween takana, joten nyt voisin heittää kehiin vähän mun outoja tapoja. 

1. Nukun korvatulpat korvissa. Aloin jossain vaiheessa nukkua korvatulppien kanssa, etten heräisi jokaiseen vauvan inahdukseen. Se on jäänyt päälle, ja ilman niitä mulla on alaston olo nukkumaan mennessä. 

2. Mä koen jotenkin hirveen tyydyttäväksi antaa kaaoksen maksimoitua ja sitten vasta siivota kaikki ihan tip top kuntoon. Tästä syystä mulla on esimerkiksi tapana siivota sotkut keittiössä vasta, kun oon saanut kaiken valmiiksi, esim. leipoessa tai ruokaa laittaessa. Tä teki mun äidin hulluks välillä, eikä hän voinut ymmärtää, miks mä en siivoo vähän koko ajan. (Mä taas tulin hulluksi, kun hän kulki mun perässä rätti kädessä ja ehti laittaa jääkaappiin takaisin jutut, ennen kuin mä ehdin niitä edes käyttää!) Sinkkuaikoina annoin aina tenttiviikolla kämpän räjähtää totaalisesti ja oikein haaveilin siitä, kun tentit on ohi ja saan tulla kotiin siivoomaan. 

3. Mä rakastan puhtaita lakanoita. Vaihdan meille lakanat noin kerran viikossa, ja niiden lakanoiden pitää matchata. Mua häiritsee, jos meillä on miehen kanssa eri pari lakanat. 

4. Syön kuukausitolkulla aina saman aamupalan tai iltapalan. Mä en tylsisty hirveen herkästi, ja mulla on usein joku tietty vaihe meneillään. Nyt mulla on puurovaihe aamuisin (Valion Mustikkakeitolla - ei se sokeriton!) ja iltapalaksi syön mysliä maidolla. 

5. Mä juon murukahvia. Mestarisekoitusta. Rikoin opiskeluaikoina kerran kahvinkeittimen pannun ja heivasin koko keittimen menemään ja aloin juoda murukahvia. Meillä ei vieläkään ole kahvinkeitintä ja juon edelleen murukahvia -paitsi kahviloissa. Ja kyllä, mun mielestä murukahvi on hyvää. Mutta vähän mua kyllä nolottaa aina tarjota vieraille sitä - ja selitellä tuhannetta kertaa, että meillä ei ole kahvinkeitintä, sori!

6. Mä jätän hammastahnakorkin auki, purkit auki, maitotölkit auki, kaapinovet auki. Mä oon se tyyppi. Mä saatan laittaa suolakurkkupurkin puoliksi kiinni, ja sitten muistan asian siinä kohtaa, kun mies kiroaa keittiössä pitkin lattiaa levinnyttä purkkia. Mä pakkaan välillä reissuun hygieniatuotteitakin niin, ettei ne oo kokonaan kiinni. Mä en tajua, eihän se vaikeaa olisi tehdä hommaa loppuun asti. Mut en mä vaan huomaa tehdä sitä!

7. Mä jätän aina vähän jäljelle, en koskaan ota kaikkea. Jätän yhden keksin pakettiin, yhden palan suklaata kääreeseen, pienen siivun lasagnea vuokaan (ei kuitenkaan tarpeeksi isoa, että olisi kokonainen annos). Juuri yksi päivä tein smoothieta ja jätin pakastemansikkapussiin jäljelle yhden mansikan. Mies ihmetteli, että no mitäs tän kanssa nyt sitten tehdään, että etkö olisi voinut käyttää sitä? Käskin hänen laittaa se pakkaseen - koskaan ei tiedä, milloin tarvitsee juuri sitä yhtä mansikkaa! Mun mies on mua yrittänyt tästäkin tavasta kouluttaa pois, mutta toistaiseksi mä edelleen huomaamattani teen tätä. 

8. Mä en tykkää vastata tuntemattomiin numeroihin. Jätän melkein aina vastaamatta ja soitan takaisin, vasta kun oon tsekannu numeron Fonectasta. Välillä tosin vastaan, koska mulla tulee se fiilis, että ihan varmasti oon nyt voittanut jossain kilpailussa. Lähes poikkeuksetta toisessa päässä on DNA tai Saunalahti. Miks ne soittaa KOKO AJAN?

9. Mä en koskaan istu saunan lauteilla, mä makaan. Raskaana ollessa oli hirveetä, kun makaaminen ei enää onnistunut. Jos oon saunassa julkisella paikalla mietin, että kehtaisko mennä pötköttämään. En mä kyllä oo vielä kehdannut. (Ja aika ällöä se ehkä olis ilman täyspitkää laudeliinaa.)

10. Kun tuun kotiin jostain, niin mun on pakko heti pestä kädet ja sen jälkeen vaihtaa kotivaatteet päälle. En pysty kauppakassejakaan purkaa ennen tätä. 

11. Kotoa lähtiessä, kun oon jo rappukäytävässä ja ehkä oon jo ulkoovenkin laittanut kiinni, koen että mun on pakko mennä vielä tarkistamaan, että liesi on pois päältä. En kerta kaikkiaan luota itteeni, vaikka olisin sen jo kerran tarkistanut. Ja tuplatsekkauksen jälkeen saatan silti myöhemmin alkaa murehtia, että jäiköhän se päälle. Varsinkin, jos kuulen paloautojen sireenien ulvovan jossain.

12. Jos oon yksin kotona - tai kaksin poikani kanssa - saatan huomaamattani olla pimeässä kodissa siihen asti, että mies tulee kotiin. Mua ei välttämättä häiritse, että kämppä on ihan pimeenä yhtä tai kahta lamppua lukuunottamatta. 

13. Mulla on kaikenlaiset johdot ja piuhat aina hirveessä sotkussa ja onnistun vahingossa järjestämään mitä ihmeellisimpiä ja hazardimpia johtoviidakoita kotona. Tyypillinen esimerkki tästä on se, että läppärin johto on kiinni huoneen toisella puolella olevassa pistorasiassa - ei siinä lähimmässä. 

Mitä outoja tapoja sulla on?