Vanhemmat vankilassa

Vanhemmat vankilassa


Meille tarjoutui mahdollisuus päästä tällä viikolla Kakola-kierrokselle, joten maanantaina sanoimme pojalle heipat ja lähdimme vankilaan! Olin ihan intsinä, sillä me ollaan jo pitkään haluttu päästä kierrokselle, ja järkkäri mukana suuntasimme upeassa syyssäässä Kakolanmäelle. Heti kättelyssä huomasin tehneeni amatöörivirheen ja laittaneeni  kameraan rikkinäisen muistikortin. AARGH. No, onneksi sain puhelimellakin taltioitua kierrosta!




Oon lukion jälkeen asunut tovin jokirannassa ja silloin tuli usein ulkoiltua myös Kakolanmäellä. Se on aina tuntunut tosi hassulta, että keskellä kauneinta Turkua, paraatipaikalla, on vankila. Mitä ihmettä! Vielä oudommalta se tuntui, kun sain kierroksella tietää, että silloin kun asuin tois puol jokkee oli Kakolassa yhä vankeja. MITÄ?! Mä en jotenkin ollut tätä asiaa koskaan tiennyt, olin aina olettanut, että eipä siellä mitään vankeja enää ole ikuisuuksiin ollut - tietenkään. Eikä ilmeisesti ihan mitä vain vankeja: Kakolassa ei juuri ensikertalaisia ole ollut, vaan moninkertaisia murhamiehiä ynnä muita rikollisia. Hui!

Rohkaisevaa oli kuulla, miten paljon nykyään vankiloissa opiskellaan, ja jotkut ovat jopa väitelleet! Oli kyllä todella mielenkiintoista kuunnella oppaan tarinoita niin Kakolan historiasta ja joistain legendaarisista entisistä vangeista kuin Suomen vankilajärjestelmästä yleisesti. Ja arvatkaa, siellä kierroksella on käynyt myös entisiä vankeja! Vankiloissa on jotain tosi kiehtovaa ja jännittävää, onhan se itselle niin vieras maailma. Toisaalta niissä on jotenkin niin surullinen, ankea ja ahdistava fiilis. Sitä alkaa miettiä, toimiiko tällainen systeemi lainkaan yhteiskunta- ja yksilötasolla. Sellien seiniin oli raapustettu kaikenlaisia kirjoituksia; oli hurjia, hauskoja, naurettavia ja koskettavia avautumisia sarjakuvien ja alastomien naisten seassa. Jollain tavalla niiden tekstien äärellä tulee sellainen olo, että tekee jotain väärin - ihan kuin kurkistaisi jonkun päiväkirjaan. Jonkun, joka ei tiennyt, että muut kuin tulevat selliasukkaat voivat joskus niitä tekstejä lukea. Kyllä se on aivan oma maailmansa, maailma johon en itse kyllä varmaan sopisi - kummallekaan puolelle kaltereita. Eipä sillä, että se olisi jotenkin ollut epäselvää tähän asti! Heitin kyllä ilmaan sellaisen ajatuksen, että jospa kuitenkin tekisin vielä vankilassakin harjoittelun. Mies kuitenkin totesi jyrkästi, että ei missään nimessä. Ehkä jätän sen ajatuksen siis vielä hautumaan...



Jännää oli myös kuulla Kakolan tulevaisuudesta. Sinne rakennetaan parhaillaan asuntoja, minkä lisäksi jatkossa sieltä löytyy myös mm. leipomo, panimo, kylpylä, kellariravintola ja päiväkoti. Ajatuksena on, että asukkaat voivat tilata leipomosta aamuksi tuoretta leipää ja panimosta illaksi olutta. Ja jos ymmärsin oikein, asukkaiden yhtiövastikkeeseen kuuluu kylpylän käyttäminen. (Mitäääää, kiitos mullekin sellainen mahdollisuus!) Pakko mainita, että kellariravintola tulee olemaan Kaskiksen luotsaama! Kaskis aikoo jo ensi kesänä valloittaa Kakolanmäen Pop-up-Kakolalla, sinne on päästävä. Ja arvatkaa vaan, minkä niminen päiväkoti tulee olemaan? Karuselli! Hah, nerokasta suorastaan.

Ja voi että, ne asunnot (etenkin ne isoimmat...) näyttävät upeilta kuvissa. Kyllä me siellä kierroksella huokailtiin ja vähän haaveiltiin, millaista olisi siellä asua. Onhan se muuten huvittava ajatella, että jatkossa ihmiset maksaa maltaita siitä, että pääsevät Kakolaan asukkaiksi. Mahtaakohan se huvittaa entisiä asukkaita. Tosin, eivät ne vankienkaan yöt mitään halpaa lystiä ole: yksi yö vankilassa maksaa yhteiskunnalle 140 euroa. (Pakko mainita myös, että vankien ateriaan laitetaan 3 kertaa enemmän rahaa kuin koululaisen ateriaan!). Mutta, kyllä Kakolassa kelpaa jatkossa asua: upeat maisemat ja palvelut, mielettömän hieno miljöö. Valitettavasti meille olisi ehkä pankin avustuksella varaa korkeintaan YKSIÖÖN, joten me taidetaan mennä vaan hengailemaan sinne, niin kuin mieheni ehdotti. Se kylpylä on testattava!

Haaveilu on kivaa, vaikka välillä on karua huomata, että on niin monia asioita, joihin ei tule ikinä olemaan varaa. Mutta sitten mä aina mietin, että milloin oon ollut onnellisin, milloin oon kokenut suurinta vapautta? Ja se on ehdottomasti ollut meidän pyöräreissuilla, kun olemme asuneet teltassa viikkotolkullakin, meillä on ollut vain muutamat vaihtovaatteet, kosmetiikka-arsenaaliin on kuulunut pesuaineet, hammasharja ja dödö (about) ja olemme eläneet hyvin pienellä budjetilla. Että eiköhän sitä elämässä voi olla onnellinen ihan ilman prameeta kämppää Kakolanmäellä. (Tosin, jos joku sellaisen mulle haluaa tarjota, niin voin mä sen pitkin hampain ottaa vastaan!) Jos sua muuten kiinnostaa nähdä, miltä asunnot näyttävät, niin katopa täältä! 







Mä kyllä niin tykkään kaikista opastetuista kierroksista. Oon jo pienestä pitäen pyytänyt museoissa ynnä muissa, että voitaisko me mennä opastetulle kierrokselle? Niissä oppii niin paljon, ja on jotenkin ihanaa kuunnella, kun joku osaa mielenkiintoisella tavalla kertoa tarinoita ja historiaa. Ahh. Näitä lisää. Mutta alkoi kyllä myös kutkuttaa vähän toisenlainen Kakola-kierros, nimittäin se Kauhukierros Halloweenin aikana. Olishan se jännä kulkea siellä taskulamppujen kanssa ja pissata housuun joka kerta, kun joku hyppää kulman takaa esiin! Ehkä täytyy kärkkyä niitäkin lippuja. 

Jos sua kiinnostaa Kakola-kierros, niin kannattaa olla nopea. Kohta ne loppuvat kokonaan, kun Kakolassa alkaa uusi aikakausi!

Mammailua: Se kuuluisa oma aika

Mammailua: Se kuuluisa oma aika


Mä oon aina ajatellut, että oon aika tehokas ihminen. Jo nuorena Demi-kalenteri oli kovassa käytössä: kokeet, harrastukset, lukusuunnitelmat ynnä muut tärkeät asiat merkattiin kalenteriin niillä rakkailla Stabiloilla, ja tylsillä tunneilla kaverit koristelivat sydämillä, ihastusten nimillä ja viikonloppusuunnitelmilla niitä ahkerasti kulutettuja sivuja. Lukiossa tahti vain yltyi ja aina oli kiire; piti tehdä läksyjä, lukea, kirjoittaa raportteja, harrastaa, nähdä kavereita, hakea kesätöitä. Aikuisenakin on tullut koettua kiirettä: tenttisumia ja pitkiä päiviä, oma huusholli hoidettavana ja pyykit pestävänä, harrastuksia ja velvollisuuksia, parisuhde ja satunnaiset duunit.

Nyt mua naurattaa, mua niin naurattaa. 

Siis mitä ihmettä? Mullahan oli vaikka kuinka paljon aikaa silloin! Jälkeenpäin on aina erittäin hyvä viisastella, mutta miksi ihmeessä stressasin? Mikä ihmeen kiire mulla muka oli? Ja miksi mä en silloin tajunnut, että mulla oli 24/7 OMAA AIKAA? (Ehkä 24/7 on liioittelua, mutta aikaa kyllä oli ja paljon.)

Synnärillä ollessa sitä ajattelee, että täällä synnytetään nyt se meidän kauan odotettu rakas lapsosemme. Mutta siellä syntyy kyllä paljon muutakin. Syntyy äitiys, jota on haudutettu 9 kuukautta, syntyy isyys - molemmat yhtä heiveröisiä ja hauraita kuin se vastasyntynyt pikku käärö. Synnytin täysin uuden elämän lapsen muodossa, mutta siinä samalla synnytin kyllä täysin uuden elämän myös itselleni. Sitä ei vain tahdo heti huomata siellä vauvantuoksuisessa ja rakkauden täyttämässä perhehuoneessa. 

Muistan sen ensimmäisen kerran, kun menimme treffeille mieheni kanssa vanhemmiksi tultuamme. Silloin realiteetti iski vasten kasvoja: tuleeko tä aina olemaan tällaista? Että lähteäkseen jonnekin aivan kaksin, pitää ensin yrittää saada hoitoapua ja sumplia aikatauluja, maidot pitää pumpata ja maitomatikkaa laskea: kuinka paljon pienokainen tulee tarvitsemaan? Saanko niin paljon pumpattua? Ja mitä jos se ei suostukaan juomaan pullosta, nääntyykö se meidän elokuvan aikana? Varavaatteet täytyi pakata ja vaipat muistaa myös. Sitten se itse lapsen luovutus hoitoon, kun valut hormonihikeä kaikesta hössötyksestä ja säätämisestä ja vauva ei vaan suostu nyt ottamaan viimeistä maitohuikkaa ennen lähtöänne. Kun viimein pääset istumaan autoon ja hurauttamaan treffeille, olosi on kaikkea muuta kuin hot mama (tai oikeastaan, olo on juuri sellainen: hikinen mammarainen). 

Sittemmin poitsun hoitoon vieminen on kyllä helpottunut. Hän nauttii täysillä isovanhemmistaan, ja on innoissaan aina, kun he tulevat kylään tai lähdemme itse sinne. Vauva on nyt taapero, ja maito ei ole ainoa ravinnonlähde. Hormonihiki ei myöskään enää vaivaa. Ja luotan siihen, että vanhempani saavat hänet nukahtamaan ilman, että olen kirjoittanut ylös kaikki kikkani - niitä kikkoja kun ei enää juuri tarvitse.

Mutta sitä aikaa. Sitä on edelleen vähän. Ja tuntuu, että se vain vähenee. Kun 24 tunnista vähennetään työt ja taaperotouhut, siivoaminen ja pyykkääminen, kaupassa käynti ja ruuanlaitto, vastuut ja velvollisuudet ja ne äärimmäisen rakkaat (joskin edelleen katkonaiset) yöunet, niin eipä niitä ylimääräisiä tunteja juuri ole. Kello 20-22 on nykyään Pyhää Aikaa meidän kodissa. Se on se hetki, kun voi vihdoin rojahtaa sohvalle ja huokaista "Hallelujah!", kun pakki on täysin tyhjä ja olo sen mukainen. Aika yleinen rutiini meillä on sellainen, että kello 20-21 meillä molemmilla on OMAA AIKAA, minkä jälkeen me tullaan yhteen ja koomaillaan tunnin verran (silloin kun onnistutaan pitämään kiinni meidän nukkumaanmenoajasta - kyllä, tämä on se osa aikuisuutta, joka yllättää varmasti jokaisen teinin). Ja siinä se päivä sitten jo olikin!

Puhumattakaan siitä, että meillä on nyt vain YKSI lapsi (sillä tiedän, mitä te useamman lapsen äidit varmasti ajattelette tässä kohtaa, että "Luulet, että sulla on nyt vähän aikaa...odota sinä vain!).

Ehkä se on niin, että niin sanottua omaa aikaa ei itseasiassa yksinkertaisesti ole ennen lapsia. Kai sitä omaa aikaa oli pelkässä parisuhteessakin ainakin terminologian tasolla, mutta kyllä se käytännössä tuntuu syntyvän vasta lapsen syntyessä.

Haaveilua: "Tunnin päikkäreiden aikana aion siivota, pyykätä, laittaa ruokaa, nukkua power napin, blogata ja käydä suihkussa..." Yeah. Right. 

Ja kyllä, kyllä mä välillä kaipaan, että sitä omaa aikaa olisi enemmän. 

Mulla on pitkä haavelista kaikenlaisesta, mitä haluaisin omalla ajallani tehdä; bloggailla ja lukea, shoppailla ja valokuvata, treenata ja koomata. Puhumattakaan siitä, että lähtisin reissuun tyttöjen kanssa tai viettäisimme mieheni kanssa hotelliviikonlopun aivan kaksin. Mutta ehkä nyt vuoden jälkeen oon oppinut hyväksymään sen, että kaikki ajallaan. Siinä missä ennen saatoin tehdä kaikki edellä mainitut asiat sen yhden viikon aikana - tai jopa yhden päivän aikana - nyt samat asiat voi tehdä, mutta levitettynä paljon pidemmälle aikavälille. 

Äitiys on opettanut, että enää en voi elää sillä mentaliteetilla, että kaikki-heti-mulle-nyt (shocking). Vaan ihan todella yksinkertaisia perusasioitakin täytyy oppia odottamaan, ja ne kyllä odottavat. 

Kaikkea ei tarvitsekaan kokea ennen kuin on 30, ja elämää taitaa olla sen jälkeenkin. Ja kaikki asiat ehtii aikanaan. Nyt nautin siitä, että mulla on söpöläinen, joka on kiinni mussa koko ajan -usein kirjaimellisesti. Kun painan kasvoni hänen kaulaa ja kasvoja vasten ja haistelen hänen ihanaa tuoksua tiedän, että tämä ei tule olemaan ikuista, ja tässä on nyt kaikki mitä tarvitsen. 

Ja kun saan aikaiseksi järjestää itselleni - ja meille pariskuntana - niitä hengähdystaukoja arjen keskelle, on se oman taaperon tuoksu vielä huumaavampi, ja se oma hymy enemmän herkässä. Silmäpussit eivät tosin ehdi kadota mihinkään, se on testattu ja todettu tosiasiaksi -mutta onneksi ne on designer bagsit.

Petra

P.S. Tänään on tiedossa omaa aikaa: Menemme mieheni kanssa Kakolaan! Siitä lisää myöhemmin!




Uuden alku

Uuden alku



Tervetuloa!

Oon aina rakastunut uusia alkuja; niiden tuoreutta, puhtautta ja raikkaita mahdollisuuksia määrittää asioita taas uudestaan. Jo tovin mun mielessä on kytenyt toive alkaa kirjoittaa blogia suomeksi kolmen vuoden englanniksi kirjoittelun jälkeen, ja nyt tartuin tuumasta toimeen ja hetken pähkäilyn ja pienen aivoriihen tuloksena (kiitos Viivi!) syntyi Arkeen Kätketty Aarre

Mutta ennen kuin ryntään asioissa eteenpäin niin pitäähän sitä esittäytyä. Moikka siis! Mä oon Petra, vajaa kolmikymppinen turkulainen nainen, vaimo ja äiti. Oon tällä hetkellä kotiäitinä (eli pelkkää lomailua vai miten se meni?) ja sen lisäksi yritän ahkerasti -ainakin ajatusten tasolla- edistää opintojani ja sitä kuuluisaa Iso G:tä Turun yliopistossa. Lähestyn 30 -ikävuotta, en kuitenkaan uhkaavasti, vaan 30 tuntuu oikein hyvältä iältä. Myönnän tosin, että kuluneen vuoden aikana oon havahtunut ensi kertaa elämässä siihen, että ihan todella myös minä tulen vanhenemaan. Ruuhkavuodet kolkuttavat siis oven takana, mutta vielä ei ole se pahin suma päällä. Taidetaan olla mieheni kanssa niin sanotun oikean aikuisuuden kynnyksellä tai oikeastaan juuri kynnyksen ylittäneet: olemme tulleet vanhemmiksi (tai ainakin kasvamme parhaillaan siihen rooliin), mutta asuntolaina ei vielä höngi niskaan. Yhdellä on uraputki juuri aloitettu, toinen nauttii edelleen edullisista opiskelijalounaista ja halvemmista junalipuista. Muistan nuorena ajatelleeni, että näin (järkyttävän) vanhana mulla olisi jotenkin homma hanskassa ja voisin raksittaa listaltani kaiken avioliitosta kolmeen lapseen, omakotitaloon, koiraan ja vakkariduuniin, mutta näin ei kuitenkaan näytä olevan. Taisin silloin 16 -vuotiaana kokea itseni muutenkin enemmän aikuiseksi kuin nyt! Vaikka kaikkea en olekaan siis vielä saavuttanut (onneksi, elämä olisi aika tylsää muuten...) niin mä tykkään tästä vaiheesta. Tä on just hyvä näin!


Mä tulen täällä jakamaan elämästäni. Välillä herkuttelen arkisilla, kauniilla ja söpöillä asioilla, hymyillä ja ihanilla hetkillä, toisinaan sukellan syvälle pinnan alle, nostan kissan pöydälle (niin sanotusti, todellisuudessa oon super allerginen kissoille ja pysyttelen niistä kaukana) ja pohdin ja paljastan niitä ajatuksia ja tunteita, jotka eivät aina sovellu tähän Pinterest- ja Instagram-täydelliseen blogi-maailmaan, mutta jotka ovat luonnollinen osa ihmiselämää. Mä oon ehdottomasti positiivisuuteen taipuvainen ihminen, ja pyrin näkemään asioissa niiden hyvät puolet, silloinkin kun se tuntuu vaikealta. Silti mun elämä - ja oikeastaan meidän kaikkien - on keskeneräistä, inhimillistä ja epätäydellistä.

Kauniiden ruoka-annosten, satunnaisten asukuvien ja muiden ihanien hömpötysten ja arkielämän lisäksi tulen nostamaan esiin muitakin aiheita.

Haluan mammailla ja jakaa äitiydestä; sen vaatimista kahvikupeista, silmäpusseista ja sen aiheuttamasta sydämen pakahtumisesta rakkauteen. Voin kertoa äitimokiani ja noloimpia hetkiäni siinä toiveessa, että sinä siellä ajattelet: "Hey, me too...!" tai vähintään naurahdat hyväntahtoisesti. Vanhassa blogissani ollut Mommy Monday tulee jatkumaan täällä varmasti jossain muodossa.


Tulen jakamaan ajatuksiani kauneudesta, mutta en vain siinä perinteisessä lifestyle -blogi -mielessä. Mua kiinnostaa kauneus sen monissa ilmenemismuodoissa, myös niissä, joita valtamedia ei tunnusta. Mä tunnistan itsessäni valtavan kaipuun kauneuteen, ja syvän toiveen sisimmässäni saada kokea olevani kaunis. Itsensä kauniiksi kokeminen ei kuitenkaan ole kovinkaan helppoa tässä ajassa, ja uskon että moni voi siihen tunteeseen samaistua. Aion myös pohtia naiseutta, kehollisuutta ja ulkonäköasioita. Haluan raottaa ovea mun menneisyyteen, kun elämääni määritti sairaus nimeltä syömishäiriö, ja jakaa, miten oma kehosuhteeni on muuttunut sen jälkeen. Haluan haastaa itseni ja ehkä myös sinut tavoittelemaan unelmakropan sijaan unelmasuhdetta omaan kehoon; suhdetta joka on lempeä ja armollinen. Siispä myös Body Love -sarja, jota aiemmassa blogissani rustasin, saattaa täällä jatkua vähän uudella meiningillä, jos kiinnostusta on.

Kuten aiemmassa blogissani myös täällä haluan pohtia hyvinvointia vähän laajemmin ja syvemmin. Hyvinvointi on kuitenkin enemmän kuin vain ruokaa ja liikuntaa; siihen kuuluu myös henkinen hyvinvointi, sielun ruoka ja kasvaminen ja kehittyminen ihmisenä. Haluan siis täälläkin jakaa syviä pohdintoja ja ajatuksia; niitä, joita käydään hyvän ystävän kanssa myöhään kesäyöllä kalliolla istuessa (okei, let's face it, tä mamma ei jaksa enää yömyöhiin kukkua, kun ei saa muutenkaan tarpeeks nukkua!). Niitä raakoja, paljaita ja todellisia ihmisyyden pohdintoja. Mitä on hyvä elämä? Mistä salaa unelmoin? What if God was one of us? Ja mikä on sun lempi karkki Remix -pussissa? (Mun on se greippi!)

Haluan löytää arkeen kätketyn aarteen. Ja kutsun sut mukaan.


Petra

P.S. Seuraamalla Facebookissa tai Instagramissa saat tiedon uusista postauksista! Linkit löytää tuolta oikealta, see you there!