Heippa Hei Vuosi 2016!

Heippa Hei Vuosi 2016!


Joulu oli ja meni ja huomenna alkaa uusi vuosi. Miten juhlapyhät ja välipäivät meneekään niin vauhdilla? Muistan, että pienenä aika joulun ja uuden vuoden aaton välillä tuntui paaaaljon pidemmältä. Tänä vuonna arkeen paluukin koittaa edellisiä vuosia nopeammin, sillä mieheni työt kutsuu jo ylihuomenna, eikä vasta Loppiaisen jälkeen - niin kuin asian laita kuuluisi mielestäni olla! Oon kyllä niin valmis taas freesiin starttiin ja vuoteen 2017, mutta ennen kuin alan fiilistellä tulevaa, tehdä lupauksia ja haaveilla niin on hyvä sanoa vuodelle 2016 kiitos ja heippa!

Vuosi 2016. Se on ollut jännä vuosi. Täynnä niin paljon hyvää, mutta samalla monia haasteita. 

Väsymys
Univelka ja väsymys on ollut huipussaan, enkä ole aina tunnistanut väsynyttä, alakuloista ja energitöntä itseäni. Ihmekö tuo, sillä todella hyvät yöunet olen viimeksi nukkunut pari päivää ennen poikani syntymää. Kokonaisia öitä on sen jälkeen ollut kourallinen, mutta aamuisin olo on tuntunut edelleen ihan yhtä väsyneeltä - univelkaa ei siis kuitata muutamalla hyvällä yöllä. Väsynyt olotila ja aivosumu ovat olleet suhteellisen vakio omassa elämässäni, mutta on sanomattakin selvää, että siihen on mitä parhain ja arvokkain syy. Toivon kyllä, että saisin vähän enemmän unta kaaliin ensi vuoden aikana. Mutta kaikille äideille: Me ollaan aikamoisia sissejä, kyllä me selvitään! 

Parisuhde 
Parisuhteen kannalta kulunut vuosi on ollut meille haastava. Ollaan saatu kokea aivan mieletöntä rakkautta, ihastusta ja kiitollisuutta rakkaasta pojastamme. Sitä ei voi verrata mihinkään muuhun. Meillä on ollut ihania hetkiä, retkiä ja reissuja. Kesän kohokohta oli meille ehdottomasti perheemme viikon fillarireissu Ahvenanmaalle - itseasiassa huvittavaa kyllä, meidän avioliiton parhaat muistot ovat lähes kaikki fillarireissuilta, kyllä se on ehdottomasti meidän happy place. Samalla vuosi ja henkilökohtaiset haasteet ja parisuhteen kasvukivut ovat uuvuttaneet meitä; olemme uineet syvissä vesissä ja saaneet todeta, että avioliitto ei ole helppoa - tänä vuonna se on ottanut meiltä paljon. Uskomme kuitenkin todella sitoutumiseen ja siihen, että tämä kaikki on sen arvoista, joten luotamme siihen, että ensi vuonna tänä vuonna tehty työ alkaa tuottaa hedelmää. Vuonna 2017 haluan, että naurua on reilusti enemmän kuin kyyneleitä. 

Samalla kun vuosi on ollut yksi haastavimpia, on se ollut yksi antoisimpia. 

Äitiys
Rakas poikani. Te muut vanhemmat tiedätte sen tunteen, mitä ei vaan pysty sanoiksi muuttamaan. Se rakkaus omaan lapseen. Se ilo. Se hauskuus. Ei ole mennyt päivääkään siitä hetkestä, kun hänet tapasin, etten ihmettelisi hänen ihanuutta, söpöyttä, hurmaavaa persoonaa. Sydän kerta kaikkiaan pakahtuu. Olen nauttinut täysillä äitinä olemisesta, enkä vaihtaisi hetkeäkään pois. En, en edes niitä vaikeita hetkiä, sillä äitiys niin hyvässä kuin huonossakin on kasvattanut mua niin paljon. 

Ystävät
Tänä vuonna olen saanut iloita rakkaista ja läheisistä ystävistäni. Mikään ei korvaa niitä ystävyyssuhteita, joissa me tunnemme toinen toisemme läpikotaisin; jaamme ilot, surut, aivan kaiken. Ei ole mitään, mistä ei voisi puhua tai mitä ei uskaltaisi kertoa. Ja se nauru niiden rakkaimpien kanssa, siis ai että. Se nauru, kun silmistä valuu vettä ja mahaan sattuu. Jotenkin niissä hetkissä koen olevani täysin vain minä, vain Petra. En äiti, en vaimo, en jotain muuta. Ihan vain minä. Toivon runsaasti näitä hetkiä tulevaan vuoteen. 

Harrastukset
Iloa ja merkittävää sisältöä elämääni on tuonut myös harrastukset. Seurakuntamme äiti-lapsi-piirin tiimissä oleminen nyt 1.5 vuoden ajan on tuonut elämääni ihan valtavasti ja uskon, että matkani äitiyteen olisi tyystin erilainen ilman sitä. Naisten välinen yhteys on jotain niin merkittävää. Sain kuluneen vuoden aikana olla myös mukana pienessä naisten piirissä, jossa sukellettiin syvälle naisena olemiseen. Huhhei sanon vaan, sillä on ollut niin iso vaikutus muhun naisena ja uskon, että sen hedelmästä saan nauttia vielä pitkään! Eikä sovi unohtaa muskarin merkitystä tai siis muskarin jälkeistä kahvittelua. Uunituoreen pullan ja kahvin nautiskelu kavereiden kanssa on niin antoisaa, että jaksan sen vuoksi reissata toiselta puolelta Turkua sinne viikottain. Ja viimeisin, mutta ei vähäisin: Blogin kirjoittaminen. Ajatusten jakaminen, kirjoittaminen ja valokuvaaminen tuntuu olevan niin se oma juttu, enkä halua tästä luopua. Toivon, että ensi vuonna saan vielä enemmän aikaa tähän rakkaaseen harrastukseen! 



















Tänä vuonna olen käynyt huipulla ja pohjalla, takana on monien tunteiden vuosi. Sellaista se elämä on, eikö? Se oikea elämä. Täynnä eri värejä ja sävyjä, huippuja ja pohjia. Vaikeuksia, haasteita, pimeitä ja pitkiä öitä ja kipuja, mutta myös riemua, iloa, rakkautta, valoa. Välillä olo on raskas, välillä niin kepeä ja huoleton. On seesteistä, on myrskyisää. Mutta elämä kantaa, siihen uskon. Ja rakkaus, se on suurin. 

Millainen vuosi sinulla on ollut? 

Kuulumisia!

Kuulumisia!


Mulla on kädessä kulho jätskiä ja sain vihdoin ja viimein avattua läppärin parin viikon tauon jälkeen. Jes! Täällä on viimeiset pari viikkoa hurahtanut menemään ja tänään havahduin siihen, että on enää 10 päivää jouluun! Toisaalta olen kyllä joulufiilistellyt niin urakalla tänä vuonna, että piti oikein pysähtyä miettimään, että vieläkö se joulu on juhlimatta vai? Tällä viikolla olisi tarkoitus ostaa muutamat viimeiset joululahjat ja tehdä joulusiivous (eli ihan perus viikkosiivous, hehe). Viikonloppuna on tiedossa joulukonsertteja ja ensi viikolla olisi kiva vaan laskeutua pikku hiljaa joulunviettoon. 

Se on muuten jännä, miten tekemättömät asiat ahdistaa, mutta sitten kun saa edes jotain tehtyä niiden eteen niin johan vierähtää kivi sydämeltä ja olo helpottuu. Olenkin viimeisenä parina viikkona ollut katse jo ensi vuodessa ja etenkin ensi keväässä. Tarkoitukseni on saada opinnot vihdoin pakettiin. Eniten mua on ahdistanut viimeinen työharjoittelu ja sen järjestäminen, mutta nyt on paikka ja ajankohta lyöty lukkoon. Enää muutama käytännön asia siihen liittyen ja sitten vain odottelen, että pääsen sen suorittamaan. Sen lisäksi on se Iso G, jota olen kyllä saanut kuluneen kuukauden aikana tehty rutkasti enemmän kuin koko kuluneen syksyn aikana. Ahh, tulee kyllä niin hyvä fiilis, kun vaan tarttuu härkää sarvista!


Niin jouluihminen kuin olenkin niin osa mua jo odottaa kovin uutta vuotta. Uuden alkua, puhtaita kalenterin sivuja, uusia tuulia ja kutkuttavia suunnitelmia. Raikkaita tekstiilejä ja hempeitä tulppaaneja. Uusi vuosi tuo vähän saman fiiliksen kuin puhtaisiin lakanoihin sukeltaminen - on puhdasta, raikasta, rapeaa.

Koitanpas pitää nyt blogitauon vähän lyhyempänä! 

P.S. Jos on postaustoiveita niin jätä kommenttiin tai johonkin some-kanavistani. :) 


12 Asiaa, joista tiedän, että oon lähempänä kolmeakymppiä kuin kahtakymppiä.

12 Asiaa, joista tiedän, että oon lähempänä kolmeakymppiä kuin kahtakymppiä.


"Aikuinen nainen mä oon!" laulaa ihana Paula käheällä äänellään. Näin kolmeakymmentä lähestyvänä daamina olen alkanut tuntea itseni pikku hiljaa aikuiseksi naiseksi, ja täytyy sanoa, että eipä ahdista yhtään ajatus siitä, että reilun vuoden päästä olen virallisesti (ja torellisesti) kolmikymppinen. Itseasiassa, se tuntuu oikein hyvältä. Aloinkin miettiä, millä tavoin elämä on erilaista nyt kolmeakymppiä lähestyessä verrattuna siihen, kun lähestyin kahtakymmentä. 

1. Suhde omaan kehoon
Parikymppisenä kropan keskeisimpiä tehtäviä oli näyttää hyvältä - sen eteen tehtiin töitä ja riittämättömyyden tunteiden kanssa painittiin harva se päivä. Ikääntyminen ei ollut milläänlailla relevantti asia omalla kohdalla - voiko parikymppinenkin muka joskus vanheta? Terveys oli itsestäänselvyys. Nyt iän ja elämänkokemuksen karttuessa ja äidiksi tultuani olen alkanut oppia arvostamaan tätä ihanaa kehoa - enkä vain sitä, miltä se näyttää, vaan ennen kaikkea sitä, että se toimii. Tiedostan nyt eri tavalla kuin ennen sen, että myös minä tulen ikääntymään - ja ikääntymisen merkkejäkin olen saattanut jo havaita. Itsestään täytyy pitää huolta, mutta ei siksi, että näyttäisi biitsillä tai bileissä hyvältä, vaan siksi, että jaksaa jahdata taaperoa, raahata viikon ruokaostokset kaupasta kotiin ja nousta aamulla sängystä ylös - myös 30 vuoden päästä. 

2. Tyylitaju
Aiemmin pukeuduin yhtenä päivänä erittäin boheemisti, toisena jakkuun ja kolmantena sporttivaatteisiin. Innostuin trendeistä, vaikka ne eivät välttämättä mulle olisi sopineet lainkaan. Mulla ei ollut selkeästi omaa tyyliä, eikä varmuutta siitä, mikä mulle sopii. Ei mulla nyt vieläkään ole aivan selvää omaa tyyliä, mutta ainakin tiedän paremmin, mikä  mulle sopii, mikä ei ja kuka olen. Asiasta toiseen: Aikaa shoppailuun ja kaupoissa ravaamiseen on rutkasti vähemmän. 



3. Säänmukainen pukeutuminen
Kun tärkeintä on näyttää hyvältä ja coolilta, on paleltava. Ulkona kuljettiin talvisin välillä tennareissa ja korkkareissa, ilman pipoa ja takki auki. Mutta ajat ovat muuttuneet. Nyt voin vetää jalkaan kevyttoppahousut ja Goretex-kengät, painaa paksun pipon päähän, kietaista lämpimän kaulahuivin kaulaan ja vetää vielä untuvatakin vetskarin kiinni ilman ajatustakaan siitä, että se olisi jotenkin noloa. Sitäpaitsi, mähän näytän hyvältä noissa tamineissa! Enää en palele vapaaehtoisesti. (Huvittavaa muuten, miten hölmöiltä vähissä vaatteissa liikkuvat nuoret näyttävät nyt!)

4. Hyvän illan resepti
Hyvään iltaan kuului 10 vuotta sitten oma bestis ja muita kavereita, uusia tuttavuuksia, hengailua, tanssimista ja valvomista aamun tunneille tai jopa yön läpi. Nyt hyvä ilta alkaa ensinnäkin huomattavasti aikaisemmin, sillä en jaksa millään valvoa ja jos valvon, en ole kovinkaan seurallinen. Iltaan kuuluu hyvää ruokaa, lasi tai pari viiniä, ystäviä ja mielenkiintoisia keskusteluja. Vaihtoehtoisesti erittäin bueno ilta vietetään kotisohvalla kollareissa Netflixiä katsellen oman kullan kainalossa. Ja nukkumaan mennään kello 22. 

5. Realismi
Voi sitä nuoruuden naiiviutta, optimismia ja "pystyn mihin vaan" -mentaliteettia. Ahh, nuoruuden voima. Jollain tavalla sitä ajattelee ylioppilaslakki päässään, että kuuluu täysin ainutlaatuiseen sukupolveen, joka tulee muuttamaan maailman ja tekemään kaiken toisin kuin muut. Ovet aukeavat joka paikkaan ja saat tehdä asiat juuri niin kuin haluat. No, eihän se ihan niin ole eikä niin mene. Enkä nyt tarkoita tätä mitenkään kyynisellä tavalla. Ehkä sitä iän myötä vaan tulee vähän realistisemmaksi ja alkaa ymmärtää, että kaikkea ei voi saada, eikä ainakaan samaan aikaan. Nuorena on kaikkivoipainen, täynnä intoa ja tarmoa. Elämässä ei ole välttämättä joutunut kokemaan vielä yhtä paljon pettymyksiä, kipuja, sairautta ja yllättäviä käänteitä. Sitä ei ihan ymmärrä vielä, että ihan kaikkea, mitä omassa elämässä tapahtuu, ei voi itse päättää. Parikymppisenä halusin mennä, seikkailla ja valloittaa maailman. Nähdä ja kokea uutta ihan koko ajan. Saada kaiken, mistä unelmoin. Sittemmin unelmat ovat monilta osin muuttuneet, ja vaikka seikkailun palo on edelleen, olen myös hyvin eri tavalla tyytyväinen ihan vaan yksinkertaisiin asioihin; siihen että saan hengailla perheeni kanssa sohvalla ja mennä lauantaina saunaan. 

6. Mikä musta tulee aikuisena?
Yksi keskeisimpiä ja stressaavimpia asioita lukion jälkeen oli se, mikä musta tulee isona. Se tuntui olevan loppuelämää määrittävä päätös. Niinhän se monella tapaa on, mutta olen itse ainakin vaihtanut pääainetta jo kolme kertaa ja yliopistoa yhtä monta kertaa, viettänyt "välivuosia", toteuttanut haaveita ja saanut uusia unelmia sydämeeni. Kyllä ne kaikki asiat selviää ajallaan ja järjestyy. Toki näin voi sanoa jälkiviisaana, kun on löytänyt sen oman jutun. Eikä sekään välttämättä loppuelämää ole se oma juttu, mutta entä sitten? 

7. Tylsä aikuisuus
Muistan nuorena katsoneeni välillä aikuisia ja ajatelleeni, että onpas ne tylsiä. Oikeiden aikuisten elämä vaikutti monesti aika tylsältä ja kuivalta. Aika moni varmasti ajattelee nuorena, että musta ei tuu koskaan tylsää aikuista! Osasta ei tulekaan - he onnistuvat kuin ihmeenlailla välttämään aikuisuuden väistämättömät velvoitteet ja muuttavat vaikka Thaimaahan beach bum -elämää viettämään. Mutta me muut? Käymme töissä, maksamme laskuja, venytämme penniä. Menemme aikaisin nukkumaan, vertailemme vakuutuksia, täytämme veroilmoituksia ja maksamme lisää laskuja. Aikuisuuteen kuuluu vastuu ja velvollisuus eri tavalla kuin nuorena. Mutta vastuu ja velvollisuus ovat merkkejä siitä, että on paljon, mistä olla kiitollinen. Aikuisuuteen kuuluu myös tylsiä juttuja, mutta se on elämää.

8. Aikakäsitys
Hassua, miten nuorena ajattelee, että elämää ei ollut ennen kuin se oma sukupolvi syntyi. Oli vaikea kuvitella, että omat vanhemmat ovat joskus olleet nuoria, saati omat isovanhemmat. Omien vanhempien nuoruus tuntui olleen ikuisuus sitten. Oikea aikuisuus häämötti kaukana, kaukana horisontissa valovuosien päässä. Aikakäsitys oli niin kovin erilainen kuin nyt.  Nyt, varsinkin äidiksi tultua, aikakäsitys on muuttunut ja vuodet tuntuvat paljon lyhyemmiltä kuin ennen. 40-vuotias kuulosti omiin korviin ennen vanhalta, nythän se kuulostaa lähes samanikäiseltä kuin itse on. Aika kuluu nopeammin, vuodet vierivät. 

9. Oma perhe
20-vuotiaana deittailin, eikä lähitulevaisuuden haaveissa ollut vielä aviomiestä tai lapsia. Elin tyytyväisenä sinkkuelämää, vietin paaaaaljon aikaa ystävien kanssa, enkä etsinyt miestä. Tämä tosin muuttui melko pian, kun tapasin 21-vuotiaana (okei, 21 vuotta ja 10 kuukautta, eli lähes 22 vuotiaana) nykyisen aviomieheni. Jälkikäteen ajateltuna etenimme ehkä keskivertoa nopeammin: menimme kihloihin 23-vuotiaina ja naimisiin alle vuosi sen jälkeen. Rakkaan poikamme saimme viikkoa ennen kolmatta hääpäiväämme. Nyt en enää tuijottele omaa napaani, vaan pidän huolta lapsesta ja parisuhteesta. 


10. Turku
"Viimeinen paikka, mihin jään, on Turku. Tä on niin nähty." Suoraan 19-vuotiaan Petran suusta. Toisin kävi! Tänne mä päädyin, takaisin kotikonnuille, niin kuin niin moni muukin ihminen tuppaa tekemään. Ja oon todella tyytyväinen päätökseemme asua Turussa. Tällä hetkellä en kaipaa muualle. Saattaapi sellainen päivä vielä tulla, että asumme muualla, but for now I am satisfied. Turku.  

11. Oon oma itseni
Vasta omaa itsenäistä elämäänsä aloittaessa sitä antaa aika paljon painoarvoa muiden mielipiteille; mitä omat vanhemmat ja sukulaiset ajattelee ja sanoo, mitä ystävät tekee, mitä yhteiskunnan mielestä mun pitäisi tehdä? Millainen mun kuuluisi olla? Nyt aikuisena naisena mun mielestä ihanaa on se, että en enää välitä niin paljon siitä, mitä muut tekevät tai ajattelevat. Mä tiedän kuka mä oon, mistä mä tykkään, mistä mä en tykkää ja mitä asioita mä haluan mun elämältä.

12. Tulevaisuuden odotukset
Kun katsoin vajaa parikymppisenä tulevaa vuosikymmentä odotin muistaakseni seuraavia asioita: opiskelu ja valmistuminen, reissaaminen ympäri maailmaa, työuran aloitus vakkariduunissa, aviomies ja kaksi lasta, omakotitalo ja auto. Mulla taisi olla se tyypillinen harhakäsitys siitä, että kaikki mitä elämässään haluaa kokea pitää kokea ennen kuin täyttää 30, koska siitä se alamäki sitten alkaa. Nyt kun katson tulevaisuuteen ovat odotukset hieman erilaiset: Haaveilen hyvästä ja rakastavasta suhteesta mieheeni, jossa on luja luottamus, ripaus (reilu sellainen) romantiikkaa, yhteisiä seikkailuja ja nykyistäkin läheisempi ystävyys. Näen lämminhenkisen kodin, jossa on meidän kahden lisäksi ainakin pari lasta, ellei kolme. Ken tietää? Toivon, että me ollaan terveitä, meillä on jääkaapissa ruokaa ja meillä on kaikinpuolin hyvä olla, ja että meidän läheisillä on myös kaikki hyvin. Mitä tulee uraan, taloihin, autoihin, maailman ympäri matkoihin ja erilaisiin titteleihin? No, eivät  ne ole niin tärkeitä.


Vieläkö koet olevasi nuori vai jo "oikea" aikuinen? 

Joulunajan Kehorauhan Julistus // Itse Rakas

Joulunajan Kehorauhan Julistus // Itse Rakas


Kehorauhan julistaja.



Marraskuun synkkyys ja ankeus on nyt selätetty ja ikään kuin lupauksena tulevista pitenevistä päivistä ja ihanista raikkaista pakkaspäivistä ollaan ainakin täällä Turussa saatu nauttia auringosta! Ahh. Tuntuu että koko sielu riemuitsee ja keho kiittää auringonsäteiden valaistessa väsyneet kasvot. 

Joulukuu, tuo ihana jouluinen kuukausi. Joulufanille se on yhtä juhlaa, sillä miksi kukaan juhlisi joulua vain JOULUNA? Aivan älytöntä. Joulukuuhun mahtuu kyllä yksi asia, joka mua hieman ärsyttää:

Syömismorkkikset, kertyneiden kilojen päivittely ja yleinen kehoangsti. 

Sellaista salakavalaa höpöhöpöä, joka kyllä vie kanssajuhlijoiltakin hieman iloa. 

Kun jo pikkujouluissa joku päivittelee kovaan ääneen, ettei voi syödä jälkkäriä, koska kilot. Tai että joulubuffetissa joku alkaa laskea ääneen kaloreita tai päivitellä, miten hyvää jokin on, mutta "kyllä tässä on niin paljon voita ja kermaa, että pitääpä lenkille mennä!" Kun jouluaattoateria on syöty ja ähkyissään joku alkaa laulaa katumusvirttä. Ja mun kestoinhokki: joulun jälkeinen megamorkkis, johon kuuluu #kesäkunto -päivitykset, uudet salijäsennyydet, makkaroiden puristelu ja taivastelu, itsensä kauhistelu ääneen työpaikan kahvihuoneessa ja ne mielettömän megalomaaniset uuden vuoden lupaukset siitä, että tähän leipäluukkuun ei yksikään herkku mene ensi vuonna ja tammikuussa pudotetaan se 15 kiloa. 

Huoh.

Mitäpä jos tällä kertaa antaisit itsellesi armoa ja rakkautta? Söisit hitaasti ja nautiskellen silloin kun on sen aika, ja tekisit sen hyvällä omallatunnolla. Nauti ruuasta, seurasta, ulkoilmasta, hitaista aamuista uusissa pyjamissa ja reippailulenkeistä rakkaiden kanssa. Muutamat herkuttelutuokiot ja sen tekeminen hyvillä mielin ei kenenkään terveyttä kaada, vaikka syöty ruoka ei ravintoarvoiltaan olisikaan terveellisimmästä päästä. Let it go! It's good for the soul.

Onko muita, joita ärsyttää tai harmittaa tämä jokavuotinen ilmiö? Ei hätää, sillä olen kehittänyt ratkaisun! Jouluaattona Suomen upeimmassa kaupungissa julistetaan Joulurauha. Mutta nyt, sitä ennen, on aika julistaa myös joulunajan kehorauha!


Julistan siis täten yleisen kehorauhan.
Kehoitan kaikkia tätä juhlallista kuukautta asiaankuuluvalla lempeydellä ja ilolla viettämään
sekä muutoin armollisesti ja sallivasti itseään ja muita kohtaan käyttäytymään,
sillä se, joka tämän rauhan rikkoo ja joulunaikaa jollakin
ankealla, syyllistävällä tai tunnelmaa latistavalla
itsensä tai valintojensa mollaamisella häiritsee,
on valitettavasti negatiivisuuden vallitessa syypää
omaan huonoon fiilikseen ja muidenkin mielen myrkyttämiseen.
Täten kehoitan jokaista rakastamaan ja kunnioittamaan itseään, kehoaan
 ja ympärillä olevia tovereita,
ja nauttimaan tästä taianomaisesta kuukaudesta. 
Lopuksi toivotetaan kaikille teille kehorauhallista joulunaikaa! 

Peace out. 



Taaperon Joulukalenteri // Mammailua

Taaperon Joulukalenteri // Mammailua

Joulu on taas, joulu on taas...! Aivan pian. Ja sepä tällaista jouluihmistä ilahduttaa! Oon jo vuosia odottanut sitä, että on oma lapsi ja saa alkaa kehittää niitä oman perheen joulunajan perinteitä. Joulu alkaa hiipiä meille jo marraskuun alkupuolella: talvivaloja ja koristeita alkaa pikku hiljaa ilmestyä kotiin, glögiä lämmitetään harva se ilta ja Anna's Pepparkakor -paketti tyhjenee pikku hiljaa.  En itseasiassa edes hirveästi välitä piparkakuista tai kekseistä yleensäkään, mutta kyllä niitä muutama tulee glögin kanssa syötyä joka vuosi - ihan fiiliksen vuoksi. Tuikkupaketteja on kulunut tänä syksynä ennätyksellinen määrä, ja meidän taapero usein pyytääkin, että kynttilät sytytetään ruokapöytään, kun syödään. "Tynttä! Tyntti!"

Kun olin pieni, meidän äiti teki meille itse joulukalenterin. Meitä lapsia oli kolme, joten taskuun sai kurkata joka kolmas päivä. Äiti oli piilottanut sinne välillä herkkuja, välillä pieniä lahjoja, kuten tarroja, uusia hiusjuttuja ynnä muita tyttöjen juttuja. Voi että sitä omaa vuoroa odotettiin. Se oli ihanaa!


Tänä vuonna saan toteuttaa vuosia haaveena olleen jutun, nimittäin ekan joulukalenterin omalle lapselleni! Eipä mulla mitään erityistä suunnitelmaa sen suhteen ole ollut, mutta kyllä mulla on visio siitä, miten lapsi odottaa sen avaamista aamuisin, ihmettelee, ihailee ja jännittää. Meillä on nyt suuressa suosiossa muutenkin kukkuu-leikit, piiloleikit ja taikurileikit eli äiti pistää lelun nyrkkiin, puhaltaa ja se katoaa! Wow! Ja sitten taapero nostaa kädet sivuille ja ihmettelee huuli pyöreänä, että "Ei noo!" (Ei oo!). Luulen siis, että aika on tänä vuonna kypsä joulukalenteriin. Sain anopiltani pari itse täytettävää kalenteria, joista toisen taskullisen version aion täyttää taaperoystävällisillä jutuilla ja toisen miehelleni pienillä herkuilla ja muilla ylläreillä. 

Millä olen kalenterin sitten täyttänyt? No, ensinnäkin, eihän sitä ole vielä kokonaan täytetty! En ole niitä äitejä, jolla on joulukortit ajoissa tilattu ja kalenterit tehtynä. Kalenteriin tulee tänä vuonna pieniä herkkuja, kuten naksuja, pieniä rusinapaketteja, taaperon välipalapatukoita, tuoreita hedelmiä, ja joulukortteja, joihin olen kirjoittanut lasten joululoruja. Hakusessa on vielä jokin tonttukoriste, sillä poikani on tontuista innostunut ja hokeekin niitä näkiessään "Tonttu! tonttu!". Jouluaaton luukkuun haluaisin löytää pienen paloautolelun, sillä "Piipaa!" on täällä kova sana.




Lopuksi vielä yksi kalenterissa olevista loruista:

Mitä kertoo mulle tonttu?
Pipari tuo joulun. 
Kynttilä tuo joulun. 
Himmeli tuo joulun. 
Mitä muuta kertoi tonttu?
Antoi ajatuksen uuden, 
kertoi joulun salaisuuden:
Rakkaus tuo joulun.
Näin kertoi tonttu. 



 Onko teillä joulukalenteriperinne? 


Uusi aikakausi on alkanut - Kuulumisia

Uusi aikakausi on alkanut - Kuulumisia

Aamulla: "Täällä mä istun mun uudessa konttorissani, sillä aikaa, kun mun pallero on toista päivää kokeilemassa puistoilua. Voi pientä! On tä kyllä haikeaa jollain tavalla."

Viime viikonloppuna Turun linnassa. 

Mullahan on vielä opiskelut kesken, enkä ole saanut niitä juurikaan edistettyä samalla, kun olen ollut vauhdikkaan pikkumiehen kanssa kotona. Hoitoon en halua häntä vielä laittaa, mutta alkusyksystä kun yritin alkaa viiden jälkeen iltaisin syventyä Iso G:hen totesin, että eipä tästä tule yhtään mitään. Mun prime time on aamupäivisin. Viimeistään kello 15 iltapäivällä alan olla aika sippi, eikä mistään älyllistä toimintaa vaativasta tahdo tulla mitään. Ja perheaika viikonloppuisin on mulle niin tärkeää, että en pysty enkä halua siitä luopua - ainakaan joka viikonloppu. 

Äkkäsin sitten syksyllä puistotoiminnan olemassaolon, ja nyt me ollaan sitten alettu harjoitella sitä. Saan siis jatkossa muutamana päivänä viikossa pari tuntia aamupäivisin aikaa opiskella. Ja sehän on siistiä! Mutta samalla iskee eroahdistus, oonhan mä kantanut tota rakasta ensin reilu 9 kuukautta ja sitten ollut hänen kanssaan viimeiset 1.5 vuotta lähes 24/7. Hassua, tä äidin elämä! Täynnä ristiriitaisuuksia. Joinain päivinä oikein janoaa saada hetken tehdä jotakin asiaa ihan rauhassa, hiljaisuudessa. Saada olla ihan yksin, jotta saisi jotain aikaiseksi. Sitten kun saa sen hetken, voi samantien iskeä ikävä ja morkkis ja katumus ja sellainen olo, että en mä nyt sittenkään halua tätä! 

Mutta poika vaikuttaa nauttivan. Hän on erittäin sosiaalinen ja reipas ja uskon, että hän kokee muunkin leikkiseuran oikein tervetulleeksi. Lähipuistossa kun tuntuu käyvän harvemmin muita lapsia. Eilen hän jäi itkien puistoon, mutta kun palasin puolen tunnin kuluttua ei hän ollut moksiskaan - eikä myöskään olisi halunnut lähteä kotiin. Tänään hän jäi ilman itkuja tai protestia, ja sai kokeilla olla hetken pidempään, ja sehän meni hienosti! Sainpa myös kotiin vietäväksi hänen ekan hoidossa tehdyn askartelun. Oli lähellä, ettei tullut tippa linssiin!

Tällainen iso mullistus siis täällä meneillään! Jännää, jännää. 

Huvitti kyllä, että gradun tekeminen tyssäsi tänä aamuna kahvilassa siihen, etten muistanut, ettei mun läppärille ole vielä asennettu uudestaan Wordia! Mutta ajatus- ja suunnittelutyötä sain onneksi tehtyä. Ja mikä ihme vielä odotti iltapäivällä: yli kahden tunnin päikkärit, joiden aikana tein nonstop gradua! No nyt! #nerdalert

Viikonloppuna on tiedossa kaikenlaista hauskaa perheen kesken, jee! On tä perhe-elämä kyllä niin kivaa. Ja se mun taapero. Mä en kestä, rakastan niin paljon! Tä viikonloppu on USA:ssa Thanksgiving Weekend. Siellä asuessamme juhlimme sitä aina ystävien ja perheen kanssa. Aion tänä viikonloppuna pysähtyä miettimään (perinteen mukaan) kaikkea sitä, mistä oon kiitollinen. Perhe, ystävät, terveys. Mahdollisuus rakastaa ja tulla rakastetuksi. Saada toteuttaa itseään ja nauttia elämästä. 

Mistä sä oot erityisen kiitollinen?

Ihanaa viikonloppua sinne! 


Saanen esitellä: Keho-Hygge // Itse Rakas

Saanen esitellä: Keho-Hygge // Itse Rakas

Räntää tulee vaakatasossa eikä aurinkoa ole juuri näkynyt viikkoihin. Aamuisin väsyttää, päivisin väsyttää, iltaisin väsyttää. Veto on poissa, energiat on nollissa, takki on tyhjä. Töiden jälkeen tekisi mieli vaan mennä sänkyyn ja nukkua. Tai ainakin käpertyä sohvalle syömään herkkuja ja perua sen iltainen jumppavaraus tai juoksulenkki. 

Mutta eihän niin voi tehdä! Protestanttisen etiikan hengessä me ahkeroimme väsymystä vastaan. Kyllä suomalaisen pitää jaksaa! Hampaat irvessä sitä on Talvisodastakin selvitty, kyllä mä sen Body Pump rääkin kestän. 

Toisin on Tanskassa. Kuten mainitsin jo tässä postauksessa, hygge on viime viikkoina noussut otsikoihin myös Suomessa. Olemme ihaillen perehtyneet tanskalaisten tapaan elää vuoden pimeimpänä aikana. Toisin kuin niin moni suomalainen, joka suorittaa, raataa ja sinnittelee ovat tanskalaiset valinneet tyystin toisen linjan. Kun ulkona on synkkää he valitsevat rentoutua ja nautiskella. 

Me Naiset -lehden artikkeli sanoo näin: "Suomalaisittain hyggeilyä voisi luonnehtia lähinnä kotoiluksi. Tanskalaisten mukaan tärkeintä on kuitenkin lämmin tunne, jonka hygge saa syttymään ihmisen sisällä." Hyggeen kuuluu artikkelin mukaan myös läheisyyden luomisen taitoa; toveruutta, vieraanvaraisuutta ja tyytyväisyyttä. Olennaista on myös turvallisuuden tunne ja se, ettei ikävistä aiheista tarvitse puhua. Artikkeli lainaa hyggeen erikoistunutta tutkijaa, jonka mukaan tanskalaiset rakentavat hyggen avulla rintamaa nykymaailmaa vastaan. 

Aloinkin miettiä, että entäpä jos hyggessä piileekin salaisuus siihen, miten voisi suhtautua omaan kehoonsa - etenkin nyt vuoden pimeimpänä aikana? Saanen esitellä keho-hyggen! Keho-hygge on kotoilua omassa kehossa; sen arvostaminen, hoivaaminen ja helliminen. Olennaista on se, että keho ei ole vihollinen tai asia, jota pitää kontrolloida, vaan rakas ystävä. Keho-hyggen aikaansaama lämmin ja lempeä suhde omaan kehoon toimii suojana jatkuvia ulkonäkö- ja suoritusvaatimuksia vastaan.

Keho-hyggen tapoja: 

 Katso itseäsi peilistä rakastavasti, ihaillen ja armollisesti. Hymyile ja kuiskaa: "Sä, nainen, et oo yhtään hullumpi! Aika ihana, oikeastaan."

♥ Vatsamakkaroita? Ryppyjä? Selluliittia? Muutama talvikilo? Keho-Hyggessä ne unohtuvat! Katseesi on lempeä ja kosketuksesi hellä. Itseään ei tulisi mieleenkään soimata, kurittaa tai rankaista. 

 Nautiskele kaikilla aisteilla. Lasi viiniä ja vähän juustoja? Kyllä, keho ja mieli kiittää. Kunnon kuumat löylyt ja pulahdus mereen? Ahh. Hyvän musiikin kuunteleminen iltapäivällä samalla nukahtaen sohvalle - ehdottomasti. Keho-hyggessä nautit aisteistasi kokonaisvaltaisesti ja vapaasti. 

 Anna itsesi vain olla ja levätä hyvällä omallatunnolla silloin kun väsyttää. "Onks pakko jos ei jaksa?" Ei, ei todellakaan. Eikä siitä missään nimessä tunne huonoa omaatuntoa. Päinvastoin, on kiitollinen itselleen, kun kohtelee itseään niin hyvin. 

 Kun vietät aikaa ystäviesi kanssa, et missään tapauksessa hauku tai vähättele itseäsi tai ketään muuta, et aloita ainaista keskustelua laihdutuksesta, vatsamakkaroista tai muusta ikävästä. Ehdotat, että sanoisitte kaikki jotain hyvää itsestänne ja toisistanne. Otat vastaan kehut vähättelemättä ja kiittäen. Vaikka kaikki muut joisivat vain kahvia, tilaat itse juuri sitä, mitä mieli tekee -häpeilemättä, selittelemättä, syyllistymättä. 

 Relaa syömisen suhteen. Etenkin näin talvella on vain luonnollista, että kehoon tulee vähän pehmeyttä eristämään talven kylmää viimaa vastaan. Unohda kalorit, kuurit, lakot ja dieetit. Nautiskele, aisti ja rentoudu. Syö hitaasti ja pitkään, etenkin viikonloppuaamuisin. Ja hei, syömistä ei tarvitse koskaan ansaita tai kompensoida liikunnalla. 

 Liiku omaksi iloksi. Valitse sellaisia tapoja liikkua, joista nautit. Kävely ja juttelu ystävättären kanssa, hyötyliikunta, jumppa, tanssiminen, jooga, uinti. Pidät lepopäiviä, osaat rentoutua. Liikunta ei ole pakko, se ei ole yksi suoritettavista asioista. Voit liikkua ilman, että mittaat sitä ja sen hyötyjä jatkuvasti. Jos et jaksa tai halua, niin et pode siitä morkkista. Liikkuminen on yksi mukava asia, jota voit tehdä upealla kehollasi. 

 Hoida ja helli ihanaa kehoasi. Kosteuttava kasvonaamio, jalkahoidot, ihokuorinnat, pitkät suihkut ja koko kropan rasvaaminen. Tee sitä, mikä tuntuu hyvältä. 

 Nauti aistillisuudesta ja seksuaalisuudesta. Ihaile itseäsi ja ihaile puolisoasi. Koskettakaa toisianne, nauttikaa toisistanne. Pue päälle kauniit alusvaatteet. Kun kaikki energia ei mene suorittamiseen ja oma keho tuntuu ihanalta, on erinomaiset valmiudet jopa heiluttaa peittoa. Ja tämähän olisi hyvä, sillä suomalaisissa avioliitoissa harrastetaan ennätyksellinen vähän seksiä.


Olet ehkä kritisoinut ja arvostellut itseäsi tai kehoasi jollain tavalla VUOSIA. Miten hyvin se on toiminut? Onko se muuttanut sinua parempaan suuntaan ja lisännyt tyytyväisyyttä itseesi? Jospa nyt olisikin aika kokeilla vähän toisenlaista tapaa olla omassa kehossa. Kokeilepa keho-hyggeä - hyvä olo on taattu!

P.S. Oletko uusi? Voit seurata blogia myös Facebookissa ja Instagramissa! :)

Äiti 1.5 vuoden kokemuksella // Mammailua

Äiti 1.5 vuoden kokemuksella // Mammailua

Mun pikku pallero täytti 1.5 vuotta. Miten aika menee niin nopeasti? Muistan niin selkeästi, kun hän täytti juuri 6 kuukautta! Silloin alettiin maistella kiinteitä, olin henkisesti varautunut tiheään imuun ja yöt taisivat olla aika katkonaisia. Katoin just kuvia tuolta ajalta, en kestä! Siis hän oli NIIN söpö, ihan itsensä näköinen, mutta samalla niin eri näköinen kuin nyt! Hän oli vauva. Niin ihanaa, samalla niin haikeeta. Mäkin olin vasta äiti-iältäni 6 kuukautta vanha! Meidän arki ja mun äitiys on vuodessa muuttunut monellakin tapaa, mutta ajattelin jakaa nyt kuluneen 12 kuukauden kunniaksi 12 asiaa, jotka ovat nyt eri tavalla kuin vuosi sitten. 

12 Asiaa

1. Yöherätykset. Vuosi sitten 3 yöherätystä kuului kategoriaan 'hyvä yö', kun taas nykyään sama määrä herätyksiä on aivan järkyttävää ja olen seuraavana päivänä ihan nuppi sekaisin. Nyt jos herätysten määrä ylittää yhden, tuntuu se jo liialta. Onneksi tällä hetkellä joudun heräämään karkeasti arvioiden vain 2 kertaa yössä. Alun ihanat yöheräämisiä helpottaneet hormonit ovat häipyneet (ajat sitten...) ja tilalle on tullut yhä suurempi unentarve. 

2. Suorittaminen. Alun äitiyden suorittaminen on kaikonnut. Tiedättekö mistä puhun? Vaikka sitä ei haluaisi toimia niin, niin tuoreena ensikertalaisena äitinä sä vaan haluat onnistua ja näyttää muille, että kyllä mä pärjään! Ja kyllä mä tuun olemaan just se äiti, jonka kuvittelin olevani. Ei mun elämä tule totaalisesti muuttumaan, kyllä mä kestän univajeet ja oon niistä huolimatta se freesi ja hehkeä oma itseni, joka olin ennen lasta (tai raskautta). Eikä se vain suorittamista ollut, vaan yksinkertaisesti sitä, että kaikki on uutta ja sitä haluaa tehdä asiat oikein. Sittemmin sitä huomaa, että on oikeastaan monia tapoja tehdä asioita. Nyt sitä on relannut ja on sinut inhimillisyytensä kanssa. Oon alkanut löytää sen oman tapani olla äiti. Eipä tässä tarvitse kellekään näyttää. Äitiys -ainakaan omani- ei oo mikään Strömsö-projekti. Ei kukaan jaksa loppuelämäänsä suorittaa. 

3. Kotoutuminen. Olen kotoutunut uuteen elämääni. Edellistä kohtaa jatkaen vielä vuosi sitten kaikki oli niin uutta ja jollain tapaa sitä yritti pitää kiinni siitä "edellisestä elämästä" ja tulla samaan aikaan äidiksi. Esimerkiksi. Vaikka sitä kuinka tietää, että lapsen hoitaminen on suuri vastuu, ei sitä vastuun määrää vaan kertakaikkiaan ymmärrä ennen kuin olet vanhempi. Että se on 24/7. Seuraavat 18 vuotta, ainakin. Ja sen jälkeenkin se ihana muru on edelleen sun lapsi. Samaten sitä kyllä tiedostaa etukäteen, että elämä tulee muuttumaan ja se oma "vapaus" ja itsenäisyys vähenee, mutta kyllä se iskee tajuntaan oikeasti vasta sitten, kun alat ekaa kertaa vauvan tulemisen jälkeen kaivata omaa aikaa, hengähdyshetkeä tai kahdenkeskistä aikaa puolison kanssa. Todellisuus voi olla yllättävänkin karu varsinkin niille, joilla ei ole lastenhoitoapua helposti saatavilla. Oonkin huomannut, että eka vuosi äitinä on ikään kuin siirtymäriitti; se on silta sen "edellisen" ja uuden elämän välillä. Vuoden jälkeen sitä alkaakin olla sinut uuden elämäntilanteen kanssa ja se tuntuu eri tavalla luonnolliselta kuin alussa. 

4. Olen Äiti. Tunnen olevani Äiti. Alussa itsensä sanominen äidiksi vauvalle puhuessa tuntui jotenkin hassulta, ikään kuin sitä olisi jollain tavalla vielä näytellyt sitä äidin roolia. Nyt olen äiti, se on mun nimi ja osa mun minuutta. Tämän tietää myös rakas taaperoni, joka huutaa "Äitiiiiii!" monta kertaa päivässä. Vitsi, se on kyllä siistiä. 

5. Imetys. Aamuisin sänky ei ole enää märkä maidosta, en ole tarvinnut liivinsuojuksia ties kuinka moniin kuukausiin eikä rintapumppu ole surissut aikoihin. Imetys on helppoa ja vaivatonta, kun pikkumies osaa sitä itse puhumalla pyytää tai sitten hän toimii baarimikkona ja avaa maitobaarin itsenäisesti. Tämä on kyllä omalla tavalla myös haastavaa - te taaperoimettäjät tiedätte!

6. Vaiheet. Eka vuosi oli täynnä vaiheita. Onhan niitä vaiheita edelleen, tosin vähemmän, mutta nyt siihen on tottunut, eikä sitä hätkähdä enää. Vauvan kanssa sitä alkoi heti ihmetellä ja huolestua, että mikä sillä nyt oikein on? Mistä on kyse? Kuinka kauan tä kestää? Mitä pitää tehdä? Milloin tä oikein loppuu? Mitä Google sanoo? Nyt sitä hieman hymähtää tuota aikaa muistellessaan, koska vaiheita tulee ja vaiheita menee, eikä niistä aina kyllä ota selvää, että mistä on kyse. 

7. Hötkyily. Enää ei tarvitse hötkyillä. Eka vuosi tuntui olevan yhtä hötkyilyä. Milloin sille tulee se rytmi? Milloin syöttövälit pidentyy? Milloin vauva oppii kääntymään? Miksei se käänny jo? Onko kaikki hyvin? Milloin se alkaa syödä paremmin? Milloin se viihtyy sitterissä pidempään kuin 10 minuuttia? Milloin se alkaa kontata? Milloin se sanoo ekan sanan? Milloin se sitä ja tätä ja tota. Ja sitten ne toiset kysymykset: Milloin mä mahdun taas noihin farkkuihin, pääsen vapaalle, saan nukkua? Milloin me päästään kaksin jonnekin, saadaan nukkua, ollaan taas me? Sitten ennen kuin huomaakaan, niin sylivauvavaihe on kiitänyt ohi ja vauva alkaa muistuttaa taaperoa. Vauvakuplassa ollessaan sitä ei tajua, että aika oikeasti menee aivan hurjaa vauhtia. Kun vauvakupla puhkeaa tuntuu, että tapahtuu jokin ihmeellinen time warp, kaasu painetaan pohjaan ja sitä alkaa kiitää halki avaruuden niin kuin Star Wars alus, eikä jarrua ole. Tiedän nyt, että päivät voivat olla pitkiä, mutta vuodet ovat lyhyitä. Nyt tuntuu, että osaa viipyillä tässä hetkessä ilman, että koko ajan miettii, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

8. Liikkuminen ja tekeminen. Vuosi sitten meillä ei vauva vielä edes istunut itse, nyt meillä kävellään, melkein juostaan, kiivetään ihan minne vaan, tehdään kotitöitä (taaperotyylillä), syödään ja leikitään itse. Vauhtia riittää aamusta iltaan. Vaunulenkit ovat vaihtuneet puistoiluun ja yhdessä ulkoiluun, ja teemme kaikenlaisia kivoja asioita oikeasti yhdessä. 

9. Kroppa. Kaikki vaatekaapissa olevat vaatteet mahtuu mun päälle, eikä se vaatinut, että olisin missään vaiheessa mennyt herkkulakkoon, laihduttanut, treenannut hullunlailla. Kyllä se kroppa palautui iteksiin, kun jaksoin olla kärsivällinen ja armollinen. En ole kyllä edelleenkään päässyt takaisin säännölliseen hikiliikuntaan, mutta senkään suhteen en koe yhtään stressiä tällä hetkellä. Kyllä sen aika koittaa. Sitäpaitsi, taaperon jahtaaminen käy treenistä. 

10. Yhdestä on tullut kaksi. Vauvavuoden symbioosi on ohi. Enää en puhu koko ajan vain "meistä", vaan myös minusta ja hänestä. Hän ei myöskään ole vain "vauva" vaan puhun hänestä nimellä ja hän on selkeä oma tyyppinsä. Ja aivan huikea tyyppi onkin! Ja koska emme ole enää niin kiinni toisissamme ja poika pärjää jo muidenkin hoivissa, niin mä saan mennä ja tehdä asioita itsekseni helpommin ja vapaammin, ainakin silloin kun aikaa on. 

11. Kommunikaatio. Me ymmärretään toisiamme! Mä voin puhua mun lapselle ja hän ymmärtää mua! Ja hän puhuu mulle jo jotain takaisin. Meillä on aivan hullun hyvää huumoria ja me voidaan jorata yhdessä tanssipaardeissa olkkarissa (jopa pelkkään puhelimen soittoääneen). Tä on kyllä niin huikea vaihe, ai että. Ihan parasta. 

12. Hiljaisuus. Hiljaisuus on nykyään epäilyttävää ja vaaran merkki. Ja hyvin, hyvin harvinaista. 


Mikä ei ole muuttunut? Ainakin kolme keskeistä asiaa. 

1. Kahvi. Kahvin kulutus on pysynyt suhteellisen samana. Elämän eliksiiriä tarvitaan edelleen päivittäin vähintään kolme kuppia. Maksimissaan neljä. Sellaisen rajan olen itselleni asettanut. 

2. Suklaa. Kaapista löytyy yhä vakkarivarusteena suklaalevy, josta nautin palan tai kaksi päiväkahvin kanssa. "Never underestimate the power of chocolate." Se todellakin on mun salainen ase. Ei kylläkään kauhean salainen, sillä nykyään meidän poitsu huomaa heti, jos oon syönyt suklaata. Nytkö jo joudun alkaa syödä suklaata salassa?!

3. Uni. Haaveet kokonaisista öistä jatkuvat. 


Vauvavuosi oli aivan ihanaa aikaa, mutta siinä oli myös haasteensa. Nyt elämä taaperon kanssa on ihan eri tavalla hauskaa ja palkitsevaa ja haasteet ovat jo vähän erilaisia. Jännä nähdä, miltä meidän elämä näyttää vuoden päästä! Selvää on se, että kyllä tä äitinä olo on aikas parasta. 

Hyvää maanantaita! 

Storytime: Itseaiheutettu musta silmä

Storytime: Itseaiheutettu musta silmä

Mulla on pää lyönyt tyhjää useamman viikon ajan aina, kun oon alkanut pohtia viikon Soul Sunday -postausta. Joten mä ajattelin, että voisin vähän change gears ja ruveta vaihtelun vuoksi turinoimaan teille stooreja sunnuntai-päivien ratoksi. Ainakin toistaiseksi ja niin kauan kun tarinoita mieleen juolahtaa. Päätin, että lähden liikkeelle ehkä jo joillekin tutusta klassikosta eli siitä kerrasta, kun aiheutin itselleni mustan silmän. 

Matkaamme siis ajassa taaksepäin aikaan, jolloin opiskelin ja asuin vielä Helsingissä, mutta olin jo kaukosuhteessa nykyiseen aviomieheeni. Ahh, voi noita aikoja. Young love. Kolmen vuoden aikana olin melkoisen ahkera VR:n asiakas (en uskalla edes laskea, paljonko VR hyötyi minusta taloudellisesti) ja löysin itseni tämän tästä junasta istumassa joko innostuneessa mielentilassa matkalla kohti Turkua tai haikeasti jo ikävöiden palaamassa Helsinkiin. Tunnetiloistani saatoin olla etukäteen melko varma, mutta matkan kestosta ei ollu takeita, koska VR. Mutta hei, saipa aina vähän jännittää, että ehtiikö tällä kertaa luennolle tai pääseekö tarpomaan lumihankeen matkalaukun kanssa keskelle metikköä. (Kyllä, seurustelun alussa mulla saattoi olla MATKALAUKKU viikonloppureissulla, koska koin tarpeelliseksi roudata kaikki mahdolliset asuvaihtoehdot mukaani. Niin, young love.)

Joka tapauksessa, eräällä turneella Helsingistä Kupittaan asemalle rupattelin miehen kanssa, joka oli tulossa valokuvauskeikalle Turkuun. Kun pari tuntia junassa vihdoin taas päättyi pendolinon jarruttaessa Kuppiksen kohdalle sekä minä että valokuvaajamies (jonka nimeä en muista) hyppäsimme pois kyydistä. Siellä se mun rakkaani armaani jo vilkuttelikin ja tuli meitä vastaan. Esittelin pikaisesti valokuvaajamiehen poikaystävälleni (poikaystävä, outoa!) ja toivotimme hänelle hyvät viikonloput. 

Monitoiminaisena lähdin kävelemään eteenpäin samalla, kun vielä katsoin taaksepäin valokuvaajamiestä, joka morotti takaisin meille. Ja yhtäkkiä...

Kävelin suoraan tolppaa päin. Se hetki oli kyllä yksi elämäni hämmentävimpiä! Hetkeen en tiennyt, mikä muhun oli iskenyt ja mitä tapahtuu. Jos olisin ollut piirretyssä, niin mun pään ympärillä olisi ihan taatusti leijaillut tähtiä. 

Totaalisen nolona heilutin äkkiä valokuvaajamiehelle kättä kasuaalisti ikään kuin mitään normaalista poikkeavaa ei olisi tapahtunut. "Hehe, hups, auts!"  Vetistyneellä katseellani näin, kun hän tuijotti meitä monttu auki - en osannut tulkita, oliko hän kauhuissaan vai huvittunut - ja hän vilkutti vaivaantuneesti ja luikki portaat ylös. Samalla kuulin, kun poikaystäväni kyseli myös aivan nolostuneena, että mitä mä oikein tein, että enkö mä nähnyt tota tolppaa?! 

No, en tosiaan nähnyt. Ei kai sitä ihminen voi kaikkea nähdä, hyvänen aika! 

Pakenimme pian pois laiturilta ja siinä samalla huomasin, miten hirveä jomotus päässäni oli. Aivotärähdys kenties? Pylväs piti sen verran kovan äänen pääni kohdatessa sen, että se tuskin olisi ollut mahdoton seuraus. Tunsin, miten naama alkoi kuumottaa ja silmäkulma turvota. 

Ja kun pääsimme perille poikaystäväni luo oli kunnon mustelma ja patti alkanut jo nousta silmäkulman kohdille. 

Seuraavana aamuna mustelma oli valunut alas silmäni kohdalle saaden mut näyttämään vähän siltä, että edeltävänä yönä on tullut vähän enemmän kuin pelkkää sanaharkkaa paikallisella snägärillä.  

Onneksi mulla oli tehokas peitevoide. 

No, ainakin valokuvaajamiehellä oli hyvä läppä jaettavana ystävilleen sinä perjantaina (ja ehkä monena sen jälkeenkin). Että terveisiä vaan!





Vertailupeli ja 6 Vinkkiä Ulospääsyyn // Itse Rakas

Vertailupeli ja 6 Vinkkiä Ulospääsyyn // Itse Rakas

Sun olo on raskas, tunnet pientä pahoinvointia ja häpeän aalto pyyhkii sun ylitse. Kateus, katkeruus, lannistuminen, nolous ja alemmuudentunto kietoutuvat toisiinsa puristavaksi oloksi sun rintakehälle tai vatsan pohjalle. Oot juuri vertaillut itseäsi sun mielestä kauniimpaan, hoikempaan, suositumpaan, lahjakkaampaan tai muulla tavoin parempaan ihmiseen.

Toisaalta saatat kokea ylemmyydentuntoa, ylpeyttä ja mielihyvää, kun vertailun tuloksena pidät itseäsi toista parempana. Tai ainakin yhtä hyvänä, jolloin koet rauhoittavaa riittävyyden tunnetta. Mutta tämä ohimenevä tila, jossa koet olevasi tarpeeksi hyvä, kestänee vain hetken, kunnes jälleen häviät vertailupelissä jollekin mielestäsi paremmalle.


Kummassakaan tapauksessa sä et lopulta kuitenkaan tunne oloasi hyväksi ja riittäväksi: vertailu vie ilosi.

Huippu näyttelijä mallintaa vertailemispelin aiheuttamia tunteita.
"...mun reidet ja peppu oli mun mielestä isommat kuin joillain toisilla tytöillä."

Luulen muistavani ensimmäisen kerran, kun vertailin mun ulkonäköä toisiin tyttöihin. Mä olin vasta seitsemän vuotta vanha ja telinevoimisteluharjoituksissa. Yhtäkkiä vuoroani odottaessa huomasin, että mun reidet ja peppu oli mun mielestä isommat kuin joillain toisilla tytöillä. Mua alkoi hävettää ja tuntui siltä, etten kuulu joukkoon. Ei mennyt montaa viikkoa, kun kerroin äidilleni, etten mä halua enää harrastaa telinevoimistelua.

Niin kuin moni muukin, myös mä oon vertaillut itseäni muihin läpi elämäni. Se on meille ihmisille kai aika luonnollinenkin tapa. Mutta varmasti meistä moni tietää, miltä epärakentava tai jopa vahingoittava itsensä vertailu muihin tuntuu ja mitä vaikutuksia sillä on meihin. Ootko sä koskaan tuntenut itsesi aika lamaantuneeksi vertailun jälkeen? Onko susta tuntunut siltä, ettet sä riitä? Että turha sun on edes yrittää? Tai ehkä sun pitäisi vaan lähteä kotiin täältä illanistujaisista / bileistä / konferenssista / tapahtumasta / opiskelupaikasta? Ethän sä ole tarpeeksi hyvä, kaunis, lahjakas, hoikka, luova, hauska, charmikas, elegantti, taitava, pidetty.

Sun lamppu sammuu. You check out.

Itseään voi vertailla paljon muuhunkin kuin toiseen ihmiseen tai tämän ominaisuuksiin. Sitä voi vertailla, mitä jollain muulla on enemmän tai vähemmän kuin sinulla oli se sitten tykkäyksiä, seuraajia, rahaa, omaisuutta, onnea, itsevarmuutta. Mitä mahdollisuuksia joku saa, mutta sinä et. Vertailla voi jopa itseensä - johonkin aiempaan versioon itsestäsi: ennen raskauskiloja, ennen ryppyjä, ennen elettyä elämää, onnellisempana.

Itsensä vertaileminen muihin ei ole koskaan ennen ollut niin helppoa kuin nyt. Meillä on käytännössä 24/7 mahdollisuus scrollata sosiaalisia medioita ja tsekkailla, miltä muiden - niin meidän vertaisten kuin julkkisten ja starojen - elämä näyttää. Oikeista kuvakulmista otetut kuvat ovat tarkkaan valikoituja, editoituja ja filtteröityjä. Somessa me yleensä nähdään jonkun muun elämän kohokohtia ja usein vieläpä just silloin, kun meillä on meneillään mitä harmaimmat tai arkisimmat hetket. Esimerkiksi samalla kun istut bussissa räntäsateessa matkalla duuniin, mistä et tykkää ja sulla on eväänä taas Saarioisten maksalaatikkoa (joka kyllä on mun mielestä yksi parhaista eineksistä), ja sulla on meneillään ihan jäätävä parisuhdekriisi / oot edelleen ilman opiskelupaikkaa / oot taas sinkku / oot jälleen kerran pennitön tai rantakuntoon 2020 ahdistaa. Siinä sitten selaat upeita lomakuvia, ihania treffi-iltoja, muodikkaita asukuvia, herkullisia gourmet ruoka-annoksia, treenituloksia, fiilistely-, hifistely- ja hehkutustunnelmia.

Onko ihme, että puoli tuntia sitä meininkiä saattaa saada aikaan vähän alakuloiset fiilarit?

Ja kuinka moni muuten alkaa selata puhelinta heti ensimmäiseksi aamulla ennen kuin on edes sängystä noussut? (Tai viimeistään pöntöllä aamupissalla istuessaan.) Siinä vaiheessa, kun näet itsesi aamulla peilistä (tukka pystyssä, turvonneet silmäpussit ja finni keskellä otsaa) oot ehkäpä nähnyt jo kymmeniä muiden ihmisten onnistuneita otoksia. (Ja siis, kuka muka uskoo niitä #wokeuplikethis -kuvia? En mä ainakaan näytä siltä aamuisin...)

Kuulostaako tutulta?

Vertailemisella voi toki myös olla positiivisia vaikutuksia: me voidaan katsoa muita ja inspiroitua, motivoitua, rohkaistua, saada ideoita ja yksinkertaisesti ihailla. Mutta oon huomannut, että tietynlainen itseni vertailu muihin ei tee mulle yhtään mitään hyvää, päinvastoin. Sen myötä mä lukitsen itse itseni vertailun vankilaan, missä ei ole iloa, ei kiitollisuutta, ei tyytyväisyyttä. Mä missaan mahdollisuuden oikeasti hyväksyä itseni ja rakastaa itseäni sellaisena kuin mä oon. Yhtälailla mä riistän itseltäni mahiksen nähdä ihmiset sellaisina kuin he ovat ja iloita heistä. Kohdata ja tulla kohdatuksi - tasavertaisena ja -arvoisena ihmisenä.

Vertaileminen on oikeastaan yksinkertaisesti jatkuvaa itsensä ja muiden mittailua ja arvostelua. Hyi.

Mä oon huomannut muutamia asioita, jotka auttaa mua pääsemään ulos vertailupelistä.


1. Hyväksy itsesi sellaisena kuin oot just nyt. Jokaisessa on varmasti asioita, joissa voi kehittyä, mutta et tuu olemaan rauhassa itsesi kanssa "sitten kun", jos et ensin ole sitä nyt. Harjoittele oikeasti näkemään ja uskomaan se, että sä oot riittävä. Kirjoita itsellesi ylös, kuka sä oot. Mistä sä pidät? Mitä sä osaat? Mistä sä nautit? Miksi sä oot hyvä tyyppi?

2. Hyväksy se, että tuskin tulet koskaan olemaan täydellinen. Täydellisyyden tavoittelu on aika uuvuttava polku. Ehkä olisi aika alkaa nauttia keskeneräisyydestä?

3. Tunne itsesi. Milloin alat herkästi vertailla itseäsi muihin? Onko jokin tietty media, jonka käyttäminen saa sut usein tuntemaan itsesi riittämättömäksi? Onko jokin some-tili, jonka kuvat ei enää sittenkään inspiroi vaan jotain vähän muuta? Tarkkaile itseäsi ja tunteitasi - yllättävän usein epämääräinen sisällä vellova tyytymättömyys voikin olla seurausta liiallisesta scrollaamisesta ja vertailemisesta. 

4. Hyväksy erilaisuus ja lakkaa kilpailemasta. "A flower does not think of competing with the flower next to it, it just blooms" Säteile ja kukoista juuri sellaisena kuin sä oot! Maapallo on täynnä mitä erilaisimpia ihmisiä, joista jokainen on upea omalla tavallaan. Mitä ihmeen järkeä meidän on yrittää kilpailla jatkuvasti keskenämme (ja usein vielä asioissa, joita emme voi itsessämme muuttaa)?

5. Ihaile toisten kauneutta ja lahjakkuutta ilman, että kyseenalaistat omaasi. "En ole kaunis kuten sinä, olen kaunis kuten minä." Ja kun huomaat jotain hyvää ja kaunista toisessa, sano se hänelle! Se ei ole ikinä pois sinulta - päinvastoin, kehu kaunistaa myös sinua. Siunaa muita. Todennäköisesti lempeät sanasi voivat olla rohkaisevampia kuin uskotkaan.

6. Harjoita kiitollisuutta. Mistä sä voit olla kiitollinen? Miten sua on siunattu? Onko sulla katto pään päällä? Saatko syödä ruokaa joka päivä? Onko sulla kroppa, joka joten kuten toimii? Osaatko tehdä jotain? Saatko myös nauttia elämästä? Onko sun ympärillä ihmisiä? Onko sulla päässä aivot, joiden avulla osaat ratkaista asioita, suunnistaa (ei mun vahvuus), suunnitella? Onko sulla mahdollisuuksia olla luova? Saatko elää vapaana? Kiitollisuus on katkeruuden, kateellisuuden, tyytymättömyyden ja riittämättömyyden vasta-aine. Nauti sitä aimo annos päivittäin.

Mitä ajatuksia vertailupeli herättää? Tunnistatko sen itsessäsi?


Jaa jonkun kanssa, jota tä voisi rohkaista! (Klikkaa vaaleanpunaista Facebook-kuvaketta alla oikealla.)

Kuva: Kiitos rakas selfie-stick!  

Taistelu sotkua vastaan + kuulumisia

Taistelu sotkua vastaan + kuulumisia



Joulukausi on alkanut, ainakin meidän kodissa. Oon pikku hiljaa alkanut kaivaa esiin joulukoristeita (tai siis kausikoristeitahan ne on, ainakin kun miehelle puhutaan, eikö? ;) ). Oon huomannut, että puutteita on ja oonkin lähipäivinä selannut eri nettikauppojen joulutarjontaa. Enpä oo mitään vielä tilannut, mut ahh, ihania juttuja! Oon kyllä niin jouluihminen. Tänä vuonna me aiotaan muuten hankkia ekaa kertaa joulukuusi myös omaan kotiimme, vaikka ei täällä aattona ollakaan. Jee!

Joulufiilistelyyn ja tähän vuodenaikaan liittyy mulle myös se, että nyt saa hyvällä omalla tunnolla kotoilla oikein olan takaa. Sytytellä kynttilöitä ja juoda glögiä. Viime päivinä tanskalaisten hyggeily onkin ollut monen huulilla ja somessa on yksi jos toinenkin artikkeli aiheesta pyörinyt. Niitä lukiessa tajusin, että hitsi, mähän oon ollut hyggeily-fani ihan tietämättäni. Nerokasta kyllä. Miksi tehdä muuta kaamosaikana?

No, taaperolaiffi tai yleensäkin lapsiperhe-elämä asettaa omat haasteensa hyggeilylle. Nimittäin koti on kuin pommin jäljiltä vähän niin kuin koko ajan. Pelkästään keittiössä saa tehdä pintojen raivausoperaation parikin kertaa päivässä (ja lattian raivausoperaation, siellä kun sattuu jostain syystä sitä ruokaa olemaan aikalailla...). Liekö syynä kirkasvalolamppuilu, jonka oon nyt aloittanut, mutta oon kokenut, että mulla olisi vähän enemmän virtaa selättää sotkua. Oon siis päättänyt, että koitan roudata niitä tavaroita paikoilleen vähän ahkerammin, että illalla saisi sitten hyggeillä rauhassa. 



Eilen mä siis vajaan tunnin popitin Juniorin kanssa musaa ja me järjesteltiin kotia. No okei, mä. Mutta kyllä toi kaveri osaa jo jotain itsekin tehdä! Ja vaikka mitään muuta ei tehty, kuin sotkua järjestetty, niin ero oli huomattava. Toisaalta jos en jaksa aina sotkua selättää, niin hyggeilyn hyvä puoli on se, että voi laittaa valot pois päältä ja olla pelkässä kynttilänvalossa. Sittenhän ei sotku niinkään näy... 

In other news ollaan vietetty pojan kanssa flunssaista saikkupäivää (tällä kertaa mä olen terveenä) ja hengailtu ihan vaan kotona. Mutta ollut tosi leppoisa päivä yhdessä. Ja illalla odottaa jotain ihanaa, nimittäin meidän seurakunnan Äitien ilta. Tiedossa siis herkuttelua, juttelua ja nautiskelua muiden ihanien äitien kanssa. Jee!

Huomenna on muuten tulossa uusi Itse Rakas -postaus, stay tuned!

Hyvää pikku-lauantaita! Tänään saa kai sitten syödä karkkia ainakin, eiks se pikku-lauantai sitä meinaa? Lauantai-pussi ostoksille siis! 

Huomiseen!